Sitkeän Sandran sisällissota
Heidi Köngäs on kirjoittanut inhorealistisen kurjuuden kuvauksen siitä, millainen oli Suomi sata vuotta sitten (Heidi Köngäs: Sandra, Otava 2017). Näkökulma vuoden 1918 sisällissotaan on punakaartilaisen vaimon, Sandran, ja hänen läheistensa surkea tilanne kotirintamalla.
Eletään Pohjois-Hämeessä Ylä-Väärin kylässä, kahden rintaman välissä. Taistellaan leivästä ja olemassaolosta.
Könkään lisäksi muutkin kirjailijat, kuten Anneli Kanto ja Antti Tuuri, ovat tarttuneet jälleen Suomen historian kipukohtiin. Tuuri päätti Tammikuu 18 -kirjansa siihen, kun venäläiset riisuttiin aseista Etelä-Pohjanmaalla ennen kuin sisällissota todella alkoi. Kanto taas (Lahtarit) seurasi valkoisten pohjalaisten sotaretkeä aina Viipuriin asti.
Könkään kirjan ytimessä sota riehuu taustalla. Köngäs ei kuvaa taisteluja vaan keskittyy naisten kotielämän vaikeuksiin. Miten selviytyy sitkeä torpparin vaimo Sandra suuren lapsikatraan kanssa?
Siinä missä Antti Tuuri kertoo dokumenttiromaanissaan asiat kylmän viileästi, Heidi Köngäs menee suoraan ihon alle. Köngäs ei kaihda suuria tunteita. Teksti on julmaa, hyytävän kaunista. Erityisesti kirjan loppu, kun Sandran mies Janne tulee vankileiriltä luurangonlaihaksi kuihtuneena kotiin, on riipaiseva.
Sadan vuoden takaisen katastrofin tuo nykypäivään Sandran tyttärentytär Klaara, joka tutkii vanhoja muistiinpanoja ja yrittää eläytyä menneisiin aikoihin. Kirja etenee lyhyin luvuin niin, että henkilöt vuorollaan pääsevät ääneen. Äänessä on myös Sandran käly Lyyti.
Nykynaisen, näyttelijä Klaaran rooli kirjassa tuntui ensin tarpeettomalta ja päälleliimatulta. Kun tarkemmin ajattelee ja tulkitsee asian myönteisessä valossa, lukija voi samaistua vanhoihin aikoihin nimenomaan Klaaran kautta.
Köngäs ei yritäkään asettaa vuoden 1918 tapahtumia laajempiin yhteyksiin. Klaara saa kuitenkin lopussa esittää sovinnollisen yhteenvedon, jonka ydinsanoma on, että jokainen sota on aina ihmisyyden häviö:
”En osannut nähdä kummankaan puolen taistelussa mitään jaloa, en mitään ylevää, vaan pelkästään järjettömyyttä, arvaamattomuutta, julmuutta, pahimmillaan pistimien avulla toisiaan pimeässä metsässä syvässä lumihangessa tappavia miehiä. Siitä sodasta toiset ovat tehneet sankaritarinaa ja toiset marttyyritarinaa.”
Köngäksen Sandra on järkyttävä kertomus paitsi sodasta ja kärsimyksistä myös suuresta rakkaudesta, harvinaisesta tunteesta, joka ”ei koskaan katoa, jos sitä on kerran ollut ihmisten välillä”.
Mielikuvituksen puute ei näköjään vaivaakaan yksin itäsuomalaisia, vaikka niin Lasse Lehtisen kohdalla arveltiin.
Kustantaja se vaan jaksaa odottaa yhä uudestaan ja uudestaan, jo moneen kertaan vatvottuja sotajuttuja julkaisemaan julkaisemasta päästyäänkin.
Ilmoita asiaton viesti