Lennokasta menoa Juha Hurmeen siivellä
En tiedä, onko Juha Hurme nero, mutta läheltä liippaa. Hullu hän ainakin on, jos uskoo hänen omiin kokemuksiinsa perustuvaa kirjaansa (Hullu, Teos 2012). Hulluksi Hurme on harvinaisen selväjärkinen mies.
Uudessa kirjassaan Hurme esittää vauhdikkaan tulkintansa alkuräjähdyksestä aina vuoteen 1809, jolloin Suomesta tuli osa Venäjää ( Juha Hurme: Niemi, Teos 2017). Aikajänne ei ole enempää eikä vähempää kuin 14 miljardia vuotta. Kyse on koko maailmankaikkeuden kulttuurihistoriasta.
Ja tällaista oli alku Hurmeen mukaan: ”Pienessä ja kuumassa, sanokaamme amerikkalaisen jalkapallon kokoisessa maailmankaikkeudessa oli hirveä härdeli päällä: energia oli alkanut muuttua aineeksi ja hiukkasia syntyi, törmäili ja hajosi äärimmäisen toiminnallisuuden kiihkossa. Se oli ahdasta, kuumaa ja hikistä vääntöä.”
Niemestä syntyy pikkuhiljaa Suomi, mutta sitä ennen tapahtuu paljon. Hurme vie lukijan seikkailulle, josta Suomi 100 -pönötys on kaukana.
Tarinaa vie eteenpäin suvereenilla tavallaan kertoja-Juha, huumorimies. Hurme on kerännyt valtavan määrän tietoa ja jalostanut sen kokonaisuudeksi, jonka tyhmempikin tajuaa. Vaikka Niemi on luokiteltu kaunokirjallisuudeksi, se on myös tietokirja.
Hurme nostaa esille monia tuntemattomia suuruuksia unohduksen yöstä. Sellainen on esimerkiksi Enontekiön kappalainen Olavi Sirma, joka teki paljon hyvää Lapissa, mutta sai myös sakot käräjillä 1681, kun oli juovuksissa nimitellyt ja vetänyt tukasta riitakumppaniaan.
Sirma kommentoi viinanjuontiaan: ”Kumpiko meistä on suurempi syntinen, minä vai Jukkasjärven pappi? Jukkasjärven pappi myy viinaa ja hyödyttää itseään, mutta turmelee muita. Minä juon viinaa ja turmelen itseäni, mutta hyödytän muita.”
Tutuistakin merkkimiehistä ja -naisista Hurmeella on usein omaperäistä sanottavaa. Otetaan muutama esimerkki.
Sokrates oli Hurmeen mielestä hauska äijä, Aristoteles teoriatykki ja Kustaa Vaasa kaveri, joka treenasi itsekseen joka ilta luutunsoittoa boksissaan. Tuomas Akvinolaisen ajattelu taas levisi kristilliseen Eurooppaan 1200-luvulla kuin ”häkä peräkamarin pojan päähän”.
Naisia ei Hurmeen henkilögalleriassa ole paljon, mutta joitakin sentään. Kaksi ruotsalaista hurskasta naista saa erityishuomion. Birgitta otti ja lähti Roomaan ja vietti siellä Hurmeen mukaan iloista ja hurskasta elämää kuolemaansa asti 1373.
”Kaikki olivat Roomassa sitä mieltä, että siinä oli pyhä mimmi jos kuka. Siinä ei kauan nokka tuhissut, kun paperit pantiin vetämään ja Birgitta kanonisoitiin pyhäksi 1391.”
Kun kuningatar Kristina luopui kruunusta 1654 ja kääntyi virallisesti katolilaiseksi, ruotsalaiset olivat ihmeissään: ”Ruotsissa oltiin monttu auki äimän käkinä henki kurkussa mälli väärässä kurkussa peruukki vinossa ja hjärtslaagin partaalla.”
Episodit seuraavat toistaan hengästyttävällä vauhdilla. Juha Hurmeessa on jotain samaa kuin englantilaisessa maalaispapissa, Laurence Sternessä, joka taisteli tekopyhää jäykkyyttä ja ennakkoluuloista tietämättömyyttä vastaan vinksahtaneella, faktaa, fiktiota ja vitsejä sekoittavalla tyylillään. Hurme nostaa Sternen yhdeksi maailmankirjallisuuden huipuista.
Niemestä voi halutessaan poimia paljonkin opetuksia, vaikka Hurme ei sormi pystyssä häärääkään. Kansainvälisiä on Niemellä oltu ennenkin. Hurme kärjistää, että perinteessämme ei ole mitään omaa. Kalevalasta tuttu Lemminkäisen surmakin on kopioitu muinaisegyptiläisestä Osiris-tarustosta.
Kaikki on tuotu muualta ja sama pätee perimäänkin. Perimältään nykyiset suomalaiset ja saamelaiset ovat tulosta jokseenkin kaikista eteläisistä ilmansuunnista tulleesta vuosituhansia jatkuneesta maahanmuutosta.
Semmoista se on aina maailmassa, kuten kirjailija sanoo. Kaikki muuttuu koko ajan eikä mikään muutu ikinä. Hurme tuo ripauksen suhteellisuudentajua itsenäisyyden juhlavuoden ylevään humuun.
Jos se ei kuulostaisi niin kornilta ja mahdottomalta kuin kuulostaa, sanoisin, että Juha Hurme on juuri nyt Suomen paras kirjailija. Ja jos ei paras, niin ainakin mielenkiintoisin.
Kävin kesällä katsomassa hänen kirjoittamaa ja ohjaamaa Algot Untolan elämää käsittelevästä pienoisnäytelmästä. Käsittääkseni se oli osa laajemmasta sarjasta.
Aika paljon tietoa se tosiaankin olisi vaatinut, että olisi ymmärtänyt kaikkia esityksnen pointteja.
Ilmoita asiaton viesti
”Hulluksi Hurme on harvinaisen selväjärkinen mies.”
Ensinnäkin Hurme on tiettävästi parantunut täydellisesti läpikäymästään psykoosista. Eli ei ole hullu sanan lääketieteellisessä merkityksessä tällä hetkellä eikä ole ollut myöskään ainakaan tätä kirjaa kirjoittaessaan eikä käsittääkseni mitään muutakaan luovaa työtä tehdessään.
Toisekseen hulluus ei pahemmin vaikuta ihmisen selväjärkisyyteen. Ainakaan heikentävästi. Päinvastoin se lisää ihmisen selväjärkisyyttä suhteelisuudentajun kasvamisen myötä.
Vai tunteeko kirjoittaja montakin ns. hullua, että on kanttia väittää?
Minä tunnen. On Kanttia väitellä hulluista ja hulluuksista vaikka tohtoriksi.
Ilmoita asiaton viesti
Tai sanoin varmaankin väärin, kun sanoin ”luovaa työtä tehdessään”, sillä itse asiassa Hurme ei ole omien sanojensa mukaan tehnyt elämässään työtä päivääkään (työväen kirjallisuuspäivien Tähtihaastattelu, Tre Werstas – tänä syksynä). Ainakaan rehellistä työtä.
Tämmöinen puhe kyllä mielestäni puhuu vahvasti hänen nerouttaan vastaan.
Kuulostaa täysin järjettömältä huru-ukon höpinältä.
Ilmoita asiaton viesti
Margaretalle:
Lenin sanoi ja oli mielestäni melko oikeassa: ei pidä pyrkiä tekemään taidetta, mitä ihmiset ymmärtävät, vaan kouluttaa ihmisiä, niin että ymmärtävät taidetta.
Tai jotain sinne päin.
Ilmoita asiaton viesti