Kalle Päätalo – elämän vonkamies

Mikko Niskanen teki vuonna 1986 Kalle Päätalon kirjojen pohjalta elokuvan, jolle hän antoi nimeksi Elämän vonkamies. Elokuva tuli mieleen, kun luin juuri julkaistua ensimmäistä Päätalo-elämäkertaa (Ritva Ylönen: Kalle Päätalo – Kirjailijan elämä, SKS 2017).

Päätalo (1919-2000) edustaa vonkamiehen lailla mennyttä maailmaa, joka ei aina nykyihmiselle avaudu. Vonkamies tarkoittaa uittomiestä, joka valvoo ja ohjaa joen rannalta tukkien kulkua.

Päätalosta väitöskirjansakin tehnyt Ylönen ei määrittele Kallea vonkamieheksi, mutta muita määritelmiä riittää. Tällaisen miehen tutkija löysi Päätalon saamien lukijakirjeiden pohjalta:

”Hän oli koko kansan terapeutti ja parantaja, toivon antaja, mielen apteekki. Hän viihdyttää, naurattaa, itkettää, tuo nautintoa – on inhimillisten tunteiden tulkki. Hän on väkivahva, heikko, ujo, arka ja vaatimaton, mutta juuri siksi karismaattinen. Salarakaskin. Hän on koti-ikävän ja suomalaisten arvojen ruumiillistuma. Hän on huumetta ja lääkettä. Samanaikaisesti. Hänen itsetuntonsa on sekä matala että korkea. Hän on lukijoidensa kaikuluotain – koti, uskonto ja isänmaa…”

Nyt taisi Kalle Päätalo kääntyä haudassaan ja lukijakin hengästyi.

Päätalo oli painosten kuningas, lukijoiden suosikki, mutta erityisesti pääkaupungin ”tähtikriitikkojen” hyljeksimä. Tätä dilemmaa Ylönen valottaa hyvin. Käänne tapahtui 1980-luvun puolivälissä, kun Vesa Karonen ryhtyi arvioimaan Helsingin Sanomissa Iijoki-sarjan teoksia. Samoihin aikoihin julkisuuteen tuli myös akateemisia toisinajattelijoita, jotka ymmärsivät Päätalon kirjojen idean. Kriitikko Anssi Sinnemäki taisi ensimmäisenä kirjoittaa Päätalosta selkosten Proustina jo vuonna 1979.

Päätaloa arvosteltiin pitkäpiimäisyydestä ja heikosta taiteellisesta tasosta. Moni näki kirjojen kansatieteelliset ja historialliset ansiot, mutta Päätalo sai usein myös viihdekirjailijan leiman, josta kirjailija ei pitänyt.

Päätalolle nuivat kritiikit olivat kova paikka. Hänellä oli pitkä muisti niin hyvässä kuin pahassa. Hän loukkaantui herkästi, otti nokkiinsa vähästäkin ja oli Ylösen mukaan välillä lähes vainoharhainen.

Päätalon arvo tunnustettiin kuitenkin pikkuhiljaa. Erkka Lehtola kirjoitti 1990 Aamulehdessä, että enää lehdet eivät jätä arvostelematta kirjailijaa, joka on professori, työn sankari ja Taivalkoskella pidettävien nimikkopäiviensä päätähti.

Kriitikot väsähtivät, mutta Päätalo ei. Hänen Iijoki-sarjansa paisui vajaassa 30:ssä vuodessa 26-osaiseksi. Sivuja kertyi peräti 16 993 ja kirjoissa esiintyy lähes 1800 henkilöä. Iijoki-sarja on maailmankirjallisuuden laajimpia teoksia.

Kalle Päätalosta kasvoi ainutlaatuinen ilmiö. Tuleva professori Liisi Huhtala nimesi hänet kirjalliseksi Repe Helismaaksi 1970-luvun lopulla. Päätalon kirjat myivät hyvin, mutta korkeakirjallisten piirien suosioon hän ei oikein koskaan päässyt.

Ylösen teos on selvällä suomella kirjoitettu helppolukuinen elämäkerta, joka kattaa niin kirjallisen tuotannon kuin Päätalon usein risaisen yksityiselämän. Ylönen kärjistää, että Kalle Päätalon kirjavat naissuhteet, avioliiton ulkopuolinen lapsi, avioero ja uusi avioliitto tekivät hänestä lopulta tamperelaisen ja kirjailijan. Kirjansa Päätalo kirjoitti omasta elämästään, mitä ei aina tajuttu.

Mikä on Päätalon asema tulevaisuudessa? Professori Juhani Niemi arvioi jo 1980-luvulla, etteivät Päätalon kirjat enää kiinnosta tulevaisuuden lukijoita.

Ainakin yksi uskoi, että lukijoita löytyy. Kalle Päätalo kirjoitti Niemen arviosta kertoneen lehtileikkeen reunaan: ”Uskallan pöljyyteni päähän, osaksi itserakkaana epäillä, että juuri Päätalo ei unohdu.”

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu