Köyhän miehen Cicerot

On korkea aika antaa viime hetken neuvot presidenttiehdokkaille, joiden turnauskestävyys joutuu todelliseen testiin lähipäivinä. Haetaan vauhtia yli 2000:n vuoden takaa.

En keksi parempaa oppimestaria kuin Marcus Tullius Cicero (106-43 eaa.), joka lienee historian kuuluisin puhuja. Hänen poliittinen uransa huipentui siihen, kun hänet valittiin Rooman tasavallan korkeimpaan virkaan, konsuliksi.

Kun Cicero kampanjoi konsuliksi, hän sai ohjeita veljeltään, joka kirjoitti vaalioppaankin. Oppaassa on paljon vinkkejä, joista nykyisetkin vallantavoittelijat saattavat ammentaa oppejaan.

Otetaan pari esimerkkiä. Ciceron veli opetti teeskentelyn jaloa taitoa. Hänen mielestään taidokas teeskentely on hyödyllistä lyhyessä kampanjassa, vaikka aitous muuten onkin paljon arvokkaampaa.

Velipoika tähdensi Cicerolle myös, että vaikka imartelu yleensä on häpeällinen pahe, vaalitaistelun tiimellyksessä se on ehdottomasti tarpeellista. Jo Sokrates ja Platon olivat sitä mieltä, että retoriikka on taito pettää ja imarrella.

Olen saanut median lukuisten ns. asiantuntijoiden puheista sellaisen käsityksen, että tasavallan presidentiksi pitäisi valita henkilö, joka on ennen kaikkea karismaattinen, värikäs ja loistava puhuja. Vaaditaan sirkustemppuja ja uusia avauksia. Jos sellaisia ei tule, ehdokas julistetaan harmaaksi, joka on kelvoton tasavallan vallattomaan ykkösvirkaan.

Cicero oli sitä mieltä, että hyvän puhujan on osattava viihdyttää ja kuohuttaa tunteita, mutta myös tehdä ajamansa asia uskottavaksi. Ciceron vahvuus ja maine perustuivat kykyyn herättää voimakkaita tunteita. Vähintään yhtä tärkeää kuin se mitä sanotaan, oli se miten puhutaan.

Ciceroa moitittiin siitä, että hän keskittyi liikaa yleisön naurattamiseen. Cicero tiesi vitsailun vaarat, kun hän kirjoitti ikään kuin varhaisen varoituksen Timo Soinille: ”Puhujan erottaa vitsiniekasta tilannetaju, kohtuullisuus sukkeluuksien laukomisessa ja sutkausten säästeliäs käyttö. Sen neuvon annan, että puhuja ei saa käyttää vitsejä liian usein eikä naurattaa niin, että vaikuttaa ilveilijältä.”

Aika usein kuulee myös huonoja vitsejä. Niillä voi presidenttiehdokaskin yrittää kuitata kiusalliset asiat, joiden kumoaminen järjellisin argumentein on mahdotonta tai ainakin hankalaa.

Cicero oli puhujamestari vailla vertaa, mutta historia tuntee muitakin kansanvillitsijöitä, jotka ovat olleet karismaattisia ja värikkäitä puhujia. Sellaisia olivat esimerkiksi Hitler ja Mussolini. Jäljet pelottavat.

Karismaattisten kansanvillitsijöiden varjopuoliin kiinnitti huomiota mainio kaikkien alojen asiantuntija, esseisti Montaigne (1533-1592) jo kauan sitten. Esseessään ’Sanojen turhuudesta’ Montaigne kirjoitti, että kaunopuheisuus kukoisti Roomassa parhaiten silloin, kun asiat olivat kurjimmassa kunnossa ja kansalaissodat riehuivat. Retoriikka oli väline, jolla kaunopuhujat ohjailivat ja yllyttivät hillittömiä väkijoukkoja.

Retoriikka oli Montaignen mielestä sairaiden yhteiskuntien lääkettä. Sekasortoisina aikoina Ateenaan, Rhodokselle ja Roomaan virtasi toinen toistaan parempia puhujia.

Montaignen johtopäätös oli selvä: ”Joutakoon häpeään sellainen kaunopuheisuus, joka jättää meidät tavoittelemaan vain muotoa eikä sisältöä.”

Onneksi Suomen tasavallan presidenttiä ei valita puhetaidon perusteella. On tyydyttävä valitsemaan näistä ehdolla olevista köyhän miehen Ciceroista, jotka eivät ole säkenöiviä puhujia, mutta muuten kelpo kansalaisia.

On pelkästään hyvä asia, että Suomesta ei ole tullut ainoatakaan kuuluisaa puhujaa. Mitä huonommat puhujat, sitä paremmat olot!

Lähteet:

Tullius Noster – Kirjoituksia Cicerosta (Faros)

Quintus Tullius Cicero: Aura Popularis eli kuinka vaalit voitetaan (Tammi)

Michel de Montaigne: Esseitä, osa I (WSOY)

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu