Klinge kerjää verta nenästään
On jälleen vuoden kohokohta. Olen saanut käsiini professori Matti Klingen uuden kirjan. Se on hänen vuonna 1999 alkaneen päiväkirjasarjansa 19. osa (Matti Klinge: Paššan epäsuosio – Päiväkirjastani 2016-2017, Siltala 2017).
On tunnettu asia, että Klinge ymmärtää Venäjää ja Putinia. Tässäkin kirjassa Klinge suorastaan kerjää verta nenästään, jos sallitte rahvaanomaisen ilmaisun, kun hän puolustaa Putinia. Puolustustaisteluun hän on keksinyt uudenlaisiakin aseita.
Venäjän presidentin arvosteluun kyllästynyt Klinge vertaa Putinia Urho Kekkoseen ja Ranskan entiseen presidenttiin Charles de Gaulleen, ”maidensa pelastajiin ja nostajiin rappiotilasta menestykseen ja kunniaan”. Samaan joukkoon Klinge lisää Länsi-Saksan Willy Brandtin.
Venäjän arvostelemisessa unohtuu Klingen mielestä kokonaan se, miten valtavasti Venäjä on kehittynyt ja noussut Jeltsinin kauden sekasorrosta ja kommunistisen järjestelmän loppuvaiheen surkeudesta.
Klinge on loukkaantunut Alexander Stubbille, joka Helsingin Sanomien kirjoituksessa niputti Putinin samaan joukkoon Ranskan Marine Le Penin, Hollannin Geert Wildersin ja Britannian Nigel Faragen kanssa. Kyse oli nationalismin jylläämisestä.
”Putin on valtionpäämies, naapurimme, todellinen vallan ja vastuun henkilö, aivan muuta kuin luetellut populistiset oppositiokiihottajat. Minusta hän lisäksi on historiallisesti merkittävä henkilö, joka de Gaullen tai Kekkosen tavoin on onnistunut yhdistämään sisäpoliittisesti hajanaisen kansan ja johtamaan maansa taloudellisen romahduksen partaalta pitkälle hyvinvointiin.”
Putinin lisäksi Klinge ymmärtää toistakin kiistanalaista miestä, Turkin presidenttiä Erdogania. Lännen arvostelun Turkkia ja Venäjää kohtaan Klinge leimaa omahyväiseksi, pinnalliseksi ja tekopyhäksi.
Kun tähän lisätään, että Yhdysvalloista Klingellä ei yleensä ole mitään hyvää sanottavaa, moni kohottelee kulmakarvojaan. Euroopassa pitäisi Klingen mielestä paljon selvemmin sanoa, ettei Amerikan miljonäärivaltainen valtiomuoto vastaa meidän käsitystämme demokratiasta.
Monilla on ollut tapana puhua pahaa Kekkosen ajasta ja suomettumisesta. Klinge kääntää asian päälaelleen. Hänen mielestään suomettuminen ei ollut ongelma vaan menestystarina.
Suomettumisen sijasta Klingen silmissä ongelmia 70-luvulla olivat mm. kielenkäytön ja kohteliaisuuden rahvaanomaistuminen, korkeakulttuurin halveksiminen ja korvaaminen alkeellisella kansanomaisuudella ja kovaäänisyydellä, kaikkialle saatavaksi tuodun oluen yleinen pöhnä, puolihumaltunut perustila.
Mikään inhimillinen ei ole Klingelle vierasta. Hän tarttuu usein yllättävästi niin pieniin kuin isoihin asioihin. Erityisen virkistävää on lukea, kun Klinge arvostelee sivistymättömiä toimittajia, erityisesti Helsingin Sanomia, ja historiattomia poliitikkoja.
Kirjan nimi Paššan epäsuosio herättää uteliaisuutta. Kuka on tämä Pašša? Te varmaan tiesittekin, että Bonneval Ahmet Pašša oli ranskalainen kreivi, joka 1700-luvulla päätyi monien vaiheiden jälkeen Turkin sulttaanin palvelukseen.
Pašša oli ”sulttaanin mörssärijoukkojen päämies, Karamanian kahden hevosenhännän arvoinen beglerbegi, tanssivien derviššien yhteisön maallikkoveli, entinen keisarillinen Obrist-Feldzugmeister, valtionvanki ja renegaatti”.
Historian harrastajalle Klingen lukeminen on opettavaista ja hauskaa. Lähes pakollista luettavaa!
Meillä on nyt oma Putin, 62%. Supo saa kiireesti lisävaltuuksia.
Klinge kiinnostaa.
Ilmoita asiaton viesti
”Putin on valtionpäämies, naapurimme, todellinen vallan ja vastuun henkilö, aivan muuta kuin luetellut populistiset oppositiokiihottajat. Minusta hän lisäksi on historiallisesti merkittävä henkilö…” ja blaa-blaa-blaa.
Jos minä kirjoittaisin noin, olisi reaktio suunnilleen ”pidä sinä trolli turpasi kiinni!” Kun kirjoittajana on vahvabrändinen emeritus-proffa, ei kukaan tohdi käydä hänen kimppuunsa alatyylisesti. Tuskin kukaan myöskään uskoo, että Klingen nimissä julkaistun tekstin jäljet johtaisivat Kremliin?
Ilmoita asiaton viesti
Tuomo, miksi pitäis käydä kimppuun alatyylisesti? Klinge kyllä perustelee näkemyksensä, ja sitä paitsi häntä on hauska lukea, vaikka ei samaa mieltä olisikaan.
Ilmoita asiaton viesti
Eikö myös muotoilu ”Klinge kerjää verta nenästään” ole tietynlaista varautumista siihen, että professorille tulee ns. lunta tupaan vähintään nimettömissä nettikommenteissa, ehkä muutenkin?
Ilmoita asiaton viesti
Ehkä näin, mutta eipä ole silmiini kovin laajaa keskustelua sattunut. Klingen kirja julkaistiin jo syyskuussa.
Ilmoita asiaton viesti
Putinin vertaaminen De Gaulleen tai Kekkoseen on loukkaavaa. Niin Kekkosen kauden Suomi kuin De Gaullen ajan Ranska nousivat maailman inhimillisen kehityksen kärkeen useilla eri mittareilla – presidenteistään johtuen tai heistä riippumatta. Ranska De Gaullen kauden lopuksi tai Suomi Kekkosen kauden lopuksi oli saanut maailmassa aivan uutta painoarvoa verrattuna lähtötilanteeseen. Molempien maiden kulttuuri- ja teolllisuustuotteita ihailtiin ympäri maailmaa.
Mitkä näistä ehdoista toteutuvat Putinin kohdalla? Bkt / capita on kehittynyt öljyn hintakehityksen myötä. Venäjän suhteellinen mahti maailmalla on laskenut. Venäjän teollisuus- ja kulttuurituotteita ei laajalti arvosteta maailmalla.
Ilmoita asiaton viesti
Putin toi kuitenkin Venäjälle Gorbatshovin ja Jeltsinin kaaoksen jälkeen järjestyksen.
Tätä venäläiset arvostavat erityisen korkealle. Itse asiassa voimakasta johtajaa ihaillaan.
Jopa kaikkein köyhimmilläkin on edes jonkinlainen valtion järjestämä toimeentulo.
Ilmoita asiaton viesti
Tulee jotenkin mieleen valokuva Kekkosesta, joka kahden miehen saattamana ”poistuu” näyttömöltä. Keskimmäinen hahmo vaihtuu lierihattuiseen, tummaan poplariin pukeutuneeseen emeritaan…
Uskomaton fiasco Klingeltä länsimaisen sivistyksen omaavalta älyköltä. Taitaa olla Tiitisen listalla tämä heebo.
Ilmoita asiaton viesti
Blogista nousi esille kysymys: Kujeileeko Klinge lukijoidensa kanssa? Tietysti kaikenlaisille asioille voi löytyä perusteluja, mutta pistääkö Klinge lukijansa pohtimaan sitä mitä kirjoitti?
Kaivon hyllystä Klingen kirjan Kadonnutta aikaa löytämässä (Muistelmia 1936-1960). Yllätyksekseni huomaan tuossakin kirjassa saman tyylisesti tuodun esille Pietaria ja Moskovaa. Kyllä Klingellä on selvästi meistä lukemattommista suomalaisista poikkeava asenne itäistä naapuriamme kohtaan. Hän kirjoittaa ensivalikutelmistaan äidilleen ja Marketalle: ” Rauhallisuus on todella täällä niin leimaa-antava – uusklassisten talojen horisonaalinen asento saa aikaan avaruuden, ilmavuuden ja virkeän tyyneyden tunnelman. Ihmisiä ei kaduilla ole paljon, tai vaikka onkin he eivät häiritse, tai heitä ei edes tarvitse nähdä niin avaria ovat kadut, niin leveitä ja vähämeluisia…… Ihmiset ovat enimmäkseen harmaita ja pieniä – Gogolin tyyppejä näkee, ystävällisiä.” Tämä siis Pietarista.
Tietty tyyli on säilynyt.
Ilmoita asiaton viesti
Tiedä sitten miten Matti Klingen sukutausta joko keventää tai painaa tutkijanmieltä.
Iisalmen ruhtinaskunta kirjassa hän kertoo juuristaan Savoon. Hänen äitinsä kuului laajaan Ignatiusten pappissukuun.
Eräs kiuruvetisistä Ignatius-serkuista isännöi 1800-luvun lopuilla ostamaansa Runnin kylpylää Iisalmen länsipuolella. Itse Mannerheimin kerrotaan lepäilleen siellä odotellessaan tietoa tulevista haasteista sisällissodan jälkeen.
Paavo Lipponen kuuluu äitinsä puolelta samoihin sukuporukoihin. Sieltä nousee tarve korostaa hiljaista perinnetietoa suomalaisessa politiikassa. Veri on vettä sakeampaa.
Ilmoita asiaton viesti
Paavo Lipposen isä toimi valtion palveluksessa Länsi-Lapin aluemetsänhoitajana, Keskon nykyisen pääjohtaja Mikko Helanderin isä vastaavissa tehtävissä Kuopiossa, erään Sitran johtajaksi valitun naishenkilön isä Joensuussa.
Nils Torvalds näytti johtavan suomalaisten MEP:pien taistelua metsänkäyttöoikeuksien puolesta kotimaisten metsäyhtiöiden suureksi tyydytykseksi.
Joku on sanonut metsäfirmojen saaneen metsätilojen mukana omaisuusluetteloihinsa siellä syntyneet elikotkin, sekä neli- että kaksijalkaiset.
Ilmoita asiaton viesti
Helsingin Sanomat teki tutkivaa journalistiikkaa selvittämällä Ruotsista tulleen Sursill-kantaisän kaukaisetkin jälkeläiset Suomessa. (sursill = hapansilli)
Yhteiskunnallisien vaikuttajien lista oli pitkä, ja sinne päätyi myös Paavo Lipponen.
Hän innostui uusista sukujuuristaan niin paljon, että lähetti Hesariin erikseen kiitoskirjeen, joka sekin julkaistiin.
Saksassa käydessään hän totesi, että on kuin kotiin olisi tullut. Hänellä on sukujuuria myös siellä.
Ties vaikka Paavo Lipponen olisi aatelisia jalojen sukujuuriensa ansiosta? Pottunenä ja kasvonpiirteetkin ovat aivan kuin Ruotsin kuninkaalla.
Ilmoita asiaton viesti
Klinge lienee mieltynyt ensin tsaarien Venäjään ja ajattelee, että Putin on eräänlainen tsaari hänkin. Moni on havainnut saman yhteyden tsaarien ja nykyhallitsijan välilä. – Jörn Donner kiinnitti huomiota Klingen Venäjältä saamaan kunniamerkkiin – käsittelin asiaa alla kopioimassani blogissa. Klinge pitää kovasti dekoraatiosta, joita hänen rintapielissään riippuukin suuri määrä frakkijuhlissa.
——————————–
Venäjän ystävä historioitsijana
Uusi Suomi 15.4.2015 19:28 Pekka Pihlanto
Kansanedustaja ja kirjailija Jörn Donner on kiinnittänyt huomiota professori emeritus Matti Klingen saamaan venäläiseen kunniamerkkiin. Tunnetusti Klinge pitääkin kunniamerkeistä ja muodollisuuksista. Donner päivittelee tapahtunutta sanaparilla ”absurdiuksien absurdius”. Ikään kuin selitykseksi hän toteaa, että Klinge onkin Venäjän ystävä.
Tämä mieltymys näkyy myös Klingen päiväkirjoista. Hän ymmärtää täysin Venäjän ”legitiimit turvallisuustarpeet”, jotka horjuttavat naapurimaiden turvallisuutta. Vaikuttaa siltä, että Klingen mielestä Suomen aika suuriruhtinaskuntana oli maallemme parasta aikaa.
Klingen maailmankuvassa Yhdysvallat ja Nato ovat pahimpia peikkoja – ja samalla koko anglosaksinen kulttuuri. Ranska ja Pariisi ovat sen sijaan hienoja asioita. Jokaisella on omat mieltymyksensä ja keppihevosensa, ei siinä mitään.
Joku voisi kuitenkin ihmetellä, miten historioitsijalla voi olla niin selkeät ja yksipuoliset mieltymyksensä ja antipatiansa. Historiankirjoitus on käytetyistä dokumenteista huolimatta pitkälti tulkintaa. Jos tutkija antaa ennakkokäsitystensä ja mielipiteidensä laukata vapaasti, ne värittävät hänen tulkintaansa.
Voiko siis tutkija panna mieltymyksensä naftaliiniin silloin kun hän kirjoittaa tutkimustekstiä? Rohkenen epäillä. Ainakin se on vaikeaa, sillä ihmisen mieli ja hänen maailmankuvansa ovat tietovarastoja, joissa eritasoiset tiedot, tunteet ja näkemykset vellovat toisiinsa sekoittuneina. Ne eivät ole siististi omissa lokeroissaan, joista voitaisiin poimia tarpeen mukaa niin sanottu objektiivinen tieto tutkimuksen tarpeisiin – vaikka tutkija näin kuvittelisikin.
Tutkimusprosessin kaikissa vaiheissa pelaa tutkijan subjektiivinen harkinta aina tutkimusongelman valinnasta alkaen. Tosiasioita valitaan tutkimukseen ja tulkitaan harkintaan nojautuen, jne. Kunniamerkki lienee eräs todistus siitä, että sen saaja on tehnyt oikeat tulkinnat.
———————–
Ilmoita asiaton viesti
Omien aistiensa välittämiin havaintoihin Moskovassa luottaessaan Klinge on moderni ihminen, ainakin verrattuna kommentteihin jotka saavat tuntemaan ”inhoa läntisen ihmisen luopuessa arvokkaimmasta ominaisuudestaan, oikeudesta vapaaseen ajatteluun, kääntyessään määkiväksi lampaaksi” (Jean-Paul Sartre).
Ilmoita asiaton viesti
Klinge ei todellakaan taida olla perillä siitä mikä Venäjän todeillinen taloudellinen tilanne on! Hän on nähnyt vain ”ystäviensä” loiston eikä edes ole kiinnostunut näkemään miten tavallinen kansa elää ja tulee toimeen!
Valitettavasti Klinge todistaa oikeaksi mielikuvan jonka mukaan hän on elitistinen eikä kovin kiinnostunut kansan oloista.
Ilmoita asiaton viesti