Jörn Donnerin poika
Kun kirjoittaa Rafael Donnerin esikoiskirjasta, ei voi olla kirjoittamatta Jörn Donnerista. Ensin ajattelin, että on epäreilua poikaa kohtaan sotkea hänen isäänsä kirjan arviointiin, mutta kun luin kirjan, muutakaan ei voi.
Rafael Donner näet tekee sen itse. Hänen teoksensa (Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin, Teos 2018) keskeinen ja mielenkiintoisin henkilö on Jörn Donner. Poika-Donner etsii isäänsä aivan kuin Jörn on tehnyt koko kirjailijanuransa ajan.
Seuraavakin kirja on jo tekeillä eikä aihe liene kenellekään yllätys. Isä ja poika kirjoittavat kirjeitä toisilleen ja kun kirjeet pannaan kansien väliin, kirja on valmis. Helppoa kun sen osaa.
Jörn Donnerin poikana ei aina ole ollut helppoa. Rafael kirjoittaa, miten koulupoikana oli sietämätöntä, kun joku yritti kerätä sosiaalisia pisteitä huomauttamalla uusille tuttavuuksille, että olin ”Jörn Donnerin poika”. Hän koki olevansa kuin näyttelyesine, josta puhuttiin kolmannessa persoonassa.
Jos haluaisi pilkata Rafael Donnerin kirjaa, voisi aloittaa siitä, että 27-vuotias on ryhtynyt kirjoittamaan ”omaelämäkerrallisia esseitä”, kuten kirjan alaotsikossa sanotaan. Kirja onkin tulvillaan hieman kömpelöä nuoren miehen kyökkipsykologiaa suurista aiheista, kuten yksinäisyydestä, hulluudesta, vapaudesta, häpeästä, ylpeydestä ja itsekkyydestä.
Omalla vilpittömyydellään Rafael Donner riisuu tiukkapipoisen arvostelijan aseista. Esipuheessa hän vähättelee itseään, että ”olen nuori, tyhmä ja naiivi, mutta toivon että nämä ominaisuudet eivät muodostuisi lukijalle taakaksi”. Ja vielä loppusanoissa hän on huolissaan siitä, ettei lukija vain ole tuntenut itseään huijatuksi:
”Nuoruuteni ansiosta uskallan esittää hätiköityjä väitteitä, joita myöhemmin kadun, mutta ehkä ne elävät hetken ja saavat aikaan jotain uutta.”
Isäänsä Rafael toisaalta ihailee, toisaalta säälii. Hän kuvaa elävänsä valtavan vuoren vieressä. Vuori on kuitenkin vaarassa koko ajan romahtaa kappaleiksi. Hän ihmettelee, miten jokin valtava (isä) voi olla samaan aikaan niin heikko ja hauras. Poika pelkää, että isä on tulossa vanhuudenhöperöksi.
Aika lohduton ja liikuttava on pojan kuvaus yksinäisestä, 84-vuotiaasta isästään yli neljä metriä korkeassa työhuoneessa, ympärillään viisituhatta kirjaa ja umpeen muurattu takka. Puhelin ei enää soi, mielipiteet eivät enää kiinnosta, mutta unohdetuksi hän ei halua tulla.
”Ikätovereistaan poiketen isä ei löydä elämän tarkoitusta lapsista tai lastenlapsista, vaan hänen elämänsä tarkoitus on työ.”
Elämän tarkoituksestahan tässä on kysymys. Sitä etsivät sekä isä että poika. Rafael ei kuitenkaan tunnu tietävän, mihin suuntaan lähteä, kun hän kirjoittaa, ”ettei minun pidä etsiä omaa tietäni kulkemalla hänen jalanjäljissään eikä myöskään hylkäämällä niitä suoralta kädeltä”.
Elämän tarkoitus ei selviä kirjoja lukemalla, mutta aina sitä jotakin herkkä eläin oppii. Kun Rafael Donner kerran pähkäili, lähteäkö Ranskaan ammattikorkeakoulunsa matkalle, paljon matkustellut isä antoi kullanarvoisen neuvon: Ilmaisesta matkasta ei pidä koskaan kieltäytyä!
”Jörn Donnerin poikana ei aina ole ollut helppoa. Rafael kirjoittaa, miten koulupoikana oli sietämätöntä, kun joku yritti kerätä sosiaalisia pisteitä huomauttamalla uusille tuttavuuksille, että olin ”Jörn Donnerin poika”. Hän koki olevansa kuin näyttelyesine, josta puhuttiin kolmannessa persoonassa.”
Mutta on Jörn Donnerin poikana olemisesta hyötynsäkin. Tuskin tavallisen Virtasen ”kyökkipsykologisia” pohdintoja julkaistaisiin.
Sekä isällä että pojalla tuntuu olevan yhteistä vaikea isäsuhde ja suuri julkisuushakuisuus.
Ilmoita asiaton viesti
#1 Omanlaisensa persoonahan Jörkka on! Suoraviivainen älykkö, joka ei kuninkaita kumartele.
Julkisuuden henkilöiden lasten osa taas on sekä siunaus että kirous!
Kumpi painaa vaa’assa enemmän, lienee henkilöstä itsestään kiinni. Jotkut käyttävät hyväkseen, toiset pakenevat ja liukuvat pois näkyvistä. Jotkut yrittävät vain sopeutua, vaikka ärsyyntyvätkin tunnetun nimensä aiheuttamasta julkisuudesta.
Olisikin hyvä, jos lasten kohtelu yhteiskunnan vinkkelistä olisi tasapuolista. Ihmisille emme voi mitään. Sivistyksen kuori on monilla ohut ja herkästi hajoava ominaisuus.
Mutta, tässä se mutta on – rahan haistavat yhteisöt, voivat herkästi taipua hyötymään tunnetun suvun nimeä kantavan tekijän tuotoksista.
Enkä nyt väitä, että Donnerin poika olisi lahjaton. Kirjaa en ole lukenut, mutta kyllähän kulttuuriperheessä on vahva perimä vanhempien suuntaan. Lapset saavat jo kasvaessaan kulttuurista pääomaa, joka edesauttaa monilla elämän alueilla.
Ilmoita asiaton viesti
Rafael Donner on isänsä poika; kukapa ei olisi? Jörnin henkilöhistoria ja ”brändi” tosin leimaavat Rafaelia aivan liian vahvasti, mutta toivon sen stigman hälvenevän, mieluummin nopeasti. Ehkä tämä kirja oli yhteenveto isä-poika-suhteesta, ja Rafael Donner pääsee nyt siirtymään muihin aiheisiin.
PS. Onhan Rafaelilla myös äiti, jolla minun laskuoppini mukaan on 50-prosenttinen vaikutus poikansa ominaisuuksiin. Onko hänestä kirjassa sanaakaan?
https://www.idealista.fi/jorn-donner-ja-bitte-west…
Ilmoita asiaton viesti
Kyllä äiti mainitaan muutaman kerran, mutta sivuosaan hän jää.
Ilmoita asiaton viesti
Noinhan se julkisuus toimii,ja siihen jokainen suhtautuu persoonallisella tavallaan.
Rafael Donnerin perimä on tietysti lupaava eli potentiaalia on. Sen hyödyntäminen on sitten itsestä ja olosuhteista kiinni. Jokainen on todennäköisesti lahjakas jollakin alueella – kunhan vain löytää sen.
En ole minäkään lukenut kirjaa – voisi olla mielenkiintoinen lukukokemus. Luotin Mellerin arvioon. Hän kirjoittaa ’hieman kömpelöstä nuoren miehen kyökkipsykologiasta’. Tosin hän päätyy positiiviseen päätelmään:
”Omalla vilpittömyydellään Rafael Donner riisuu tiukkapipoisen arvostelijan aseista”.
Toivottakaamme menestystä nuorelle kirjailijalle.
Ilmoita asiaton viesti
#4 Nuori tarvitsee rohkaisua ja vahvistumista omana minänään. Kirja saattaa olla eräs keino riisua vahvaa isähaarniskaa.
Ilmoita asiaton viesti
#9
Niin tarvitsee. Varmasti kirja oli kirjoittajalle terapeuttinen, mutta hän myös hyödynsi siinä isänsä tunnettuutta. Kirjan nimi olisikin arvioinnista päätellen voinut olla ”Jörn Donner ja poika”.
Ilmoita asiaton viesti
Hän on saanut sekä kotoa että HS:lta hyvän selkänojan ottaa julkisuus haltuun. Niissä piireissä, joissa hän on varttunut, ei pidetä hyväksyttävänä oman kulttuurin tulla haudatuksi elävältä. Eri asia sitten on, miten käy sellaisille joilla ei ole halua, tarvetta eikä voimaa pyrkiä julkisuuden valokeilaan. Ja heitä on paljon.
Ilmoita asiaton viesti
Jörn Donner kävi vasta itsenäistyneessä Virossa paikan päällä esittelemäänsä ideaansa järjestää venäjänkielelle Virossa suunnilleen samanlainen asema kuin ruotsinkielellä on Suomessa. Ei ottanut tulta, vaan virolaisert kuuntelivat Lennart Meriä jonka mukaan ”Venäjä on paikka missä venäjänkieli on turvassa, ja Viro on paikka missä vironkieli on turvassa”.
Ilmoita asiaton viesti
#7 Donnerilla saattoi tuolloin olla ideaalinen käsitys vähemmistökielen asemasta.
Esityshetki ei varmaankaan ollut paras mahdollinen, sillä kansakunnan identiteetti tarvitsi eheytymistä. Kaikki aikanaan.
Ilmoita asiaton viesti
”Poika-Donner etsii isäänsä aivan kuin Jörn on tehnyt koko kirjailijanuransa ajan.”
Mietin tuota lausetta, miksi Rafaelin on etsittävä isäänsä!
Isähän on ollut hänen elämässään läsnä.
Toisin oli Jörnillä, joka oli vasta 5-vuotias, isänsä kuollessa. Jörn etsi isäänsä mm. tämän tutkimusmatkojen kautta.
Isää voi etsiä tietenkin myös tunnetasolla, joka onkin vaikeampaa.
Symbolisesti isä on ollut Rafaelin elämässä läsnä, mutta toisaalta ’muurien takana’.
Liikuttavaa onkin, miten vanhenevan isän kohtalo surettaa poikaa. Kuvaus isän nykynäyttämöstä, neljä metriä korkeassa huoneessa, tuhansine kirjoineen, aiheuttaa kylmät väreet.
Omalla tavallaan on hienoa, että poika kirjoittaa isäänsä itsestään ulos.
Kirjoittaminen on eräs väylä vapauteen. Ei helppo, mutta mahdollinen.
Ilmoita asiaton viesti
Jörn Donner koki ilmeisesti olleensa ”herkkä eläin” istuessaan tyhjässä toimistohuoneessa parisen vuotta Suomen valtion lähettämänä pääkonsulina Los Angelesissa.
Tuota elämänsä nöyryytykseksi muodostunutta vaihetta hän on julkisuudessa katunut. Sitten hoksasin hänen Mammutti-kirjansa Espoon keskustan Entresse-kirjaston hyllyssä. Selailin innolla sivuille jossa hän kertoo pääkonsuliajasta, ja sinne lähdön taustoista. Ilmeni, että Paavo Lipponen oli hänet sinne saanut lähtemään puhuttuaan kaunokieltä. Mitään vihjettä hän ei kuitenkaan anna mahdollisesta lehmänkaupasta nöyryytyksen takana.
Ilmoita asiaton viesti
#11 Että Lipponenkin on osannut kaunokieltä. Halusi varmaankin Jörnin pois suomalaiselta eduskuntanäyttämöltä, että saisi itselleen Mooseksen -roolin.
Mene ja tiedä.
Ilmoita asiaton viesti
Rafael Donner kirjoittaa: ”Vuonna 1994 Martti Ahtisaari voittaa Suomen presidentinvaalit. Isä tukee kampanjaa, ja pian sen jälkeen hänet valitaan Suomen pääkonsuliksi Los Angelesiin.”
Ilmoita asiaton viesti
# 13 Vaikuttaisi olleen palkintotehtävä tukemisesta!
Mahtoiko Jörkka olla tuolloin valmis muutokseen, vai oliko hänellä mielikuva paremmasta.
Levoton mies kokeilee kaikkea. Siltä se vaikuttaa.
Ilmoita asiaton viesti
Joka toiseen puolueeseen kuulunut Donner ei varmaankan pannut puoltatoista sormea ristiin Ahtisaaren valinnan puolesta, mutta silti nimitettin vastentahtoisena pääkonsuliksi??? Rkp:tä hän syytteli keskittymisestä liiaksi rakkauden vaalimiseen. Suorastaan eläimellistä.
Ilmoita asiaton viesti
#14
Heikki, saattoihan tuo konsulin tehtävä tulla ’kreivin aikaan’.
Donerilla oli aika ajoin taloudellisia aallonpohjia.
Perusturvan saattoi saada juuri pääkonsulin rooliin suostumalla.
Ilmoita asiaton viesti
Naisen logiikkaa arvailla sitä ja tätä! Lue Mirjami sinäkin Mammuttia, päätellään sitten porukalla.
Ilmoita asiaton viesti
Heikki, Mammutti saa vielä odottaa, mutta voi olla, että sillekin aika tulee!
Ilmoita asiaton viesti
Mitähän väärää tein linkittämällä pari lehtiuutista, joissa Donner itse laukoi mielipiteitään aiemmista perheistään ja vaimoistaan?
Kommentti lähti kuten lähti muitakin.
Onko kyse jostain ikonista?
Ilmoita asiaton viesti