Jörn Donnerin poika

Kun kirjoittaa Rafael Donnerin esikoiskirjasta, ei voi olla kirjoittamatta Jörn Donnerista. Ensin ajattelin, että on epäreilua poikaa kohtaan sotkea hänen isäänsä kirjan arviointiin, mutta kun luin kirjan, muutakaan ei voi.

Rafael Donner näet tekee sen itse. Hänen teoksensa (Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin, Teos 2018) keskeinen ja mielenkiintoisin henkilö on Jörn Donner. Poika-Donner etsii isäänsä aivan kuin Jörn on tehnyt koko kirjailijanuransa ajan.

Seuraavakin kirja on jo tekeillä eikä aihe liene kenellekään yllätys. Isä ja poika kirjoittavat kirjeitä toisilleen ja kun kirjeet pannaan kansien väliin, kirja on valmis. Helppoa kun sen osaa.

Jörn Donnerin poikana ei aina ole ollut helppoa. Rafael kirjoittaa, miten koulupoikana oli sietämätöntä, kun joku yritti kerätä sosiaalisia pisteitä huomauttamalla uusille tuttavuuksille, että olin ”Jörn Donnerin poika”. Hän koki olevansa kuin näyttelyesine, josta puhuttiin kolmannessa persoonassa.

Jos haluaisi pilkata Rafael Donnerin kirjaa, voisi aloittaa siitä, että 27-vuotias on ryhtynyt kirjoittamaan ”omaelämäkerrallisia esseitä”, kuten kirjan alaotsikossa sanotaan. Kirja onkin tulvillaan hieman kömpelöä nuoren miehen kyökkipsykologiaa suurista aiheista, kuten yksinäisyydestä, hulluudesta, vapaudesta, häpeästä, ylpeydestä ja itsekkyydestä.

Omalla vilpittömyydellään Rafael Donner riisuu tiukkapipoisen arvostelijan aseista. Esipuheessa hän vähättelee itseään, että ”olen nuori, tyhmä ja naiivi, mutta toivon että nämä ominaisuudet eivät muodostuisi lukijalle taakaksi”. Ja vielä loppusanoissa hän on huolissaan siitä, ettei lukija vain ole tuntenut itseään huijatuksi:

”Nuoruuteni ansiosta uskallan esittää hätiköityjä väitteitä, joita myöhemmin kadun, mutta ehkä ne elävät hetken ja saavat aikaan jotain uutta.”

Isäänsä Rafael toisaalta ihailee, toisaalta säälii. Hän kuvaa elävänsä valtavan vuoren vieressä. Vuori on kuitenkin vaarassa koko ajan romahtaa kappaleiksi. Hän ihmettelee, miten jokin valtava (isä) voi olla samaan aikaan niin heikko ja hauras. Poika pelkää, että isä on tulossa vanhuudenhöperöksi.

Aika lohduton ja liikuttava on pojan kuvaus yksinäisestä, 84-vuotiaasta isästään yli neljä metriä korkeassa työhuoneessa, ympärillään viisituhatta kirjaa ja umpeen muurattu takka. Puhelin ei enää soi, mielipiteet eivät enää kiinnosta, mutta unohdetuksi hän ei halua tulla.

”Ikätovereistaan poiketen isä ei löydä elämän tarkoitusta lapsista tai lastenlapsista, vaan hänen elämänsä tarkoitus on työ.”

Elämän tarkoituksestahan tässä on kysymys. Sitä etsivät sekä isä että poika. Rafael ei kuitenkaan tunnu tietävän, mihin suuntaan lähteä, kun hän kirjoittaa, ”ettei minun pidä etsiä omaa tietäni kulkemalla hänen jalanjäljissään eikä myöskään hylkäämällä niitä suoralta kädeltä”.

Elämän tarkoitus ei selviä kirjoja lukemalla, mutta aina sitä jotakin herkkä eläin oppii. Kun Rafael Donner kerran pähkäili, lähteäkö Ranskaan ammattikorkeakoulunsa matkalle, paljon matkustellut isä antoi kullanarvoisen neuvon: Ilmaisesta matkasta ei pidä koskaan kieltäytyä!

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu