Krimiturkkisen karhun kainalossa

Taiteen akateemikko, kirjailija Hannu Mäkelä on apealla mielellä. Hänen mielestään Venäjää ja venäläisiä kohdellaan Suomessa kaltoin: vanhat sanonnat ”Ryssä on ryssä vaikka voissa paistais” ja ”Silmien välliin ryssää” valtaavat alaa ja suuri osa suomalaisista tietää varmuudella, että kaikki venäläiset ovat pahoja.

Apeutensa Mäkelä on purkanut uuteen kirjaansa (Hannu Mäkelä: Krimiturkkinen karhu – Venäjää kotikäyttöön, Kirjapaja 2018). Se on hämmentävä sekoitus tavallisten venäläisten tarinoita, Suomen ja Venäjän historiaa sekä politiikkaa.

Mäkelä tuntee venäläiset. Hän on vuosikymmenten aikana kiertänyt maata ristiin rastiin, hän hallitsee venäjän kielen ja hänen viime elokuussa yllättäen 54-vuotiaana kuollut vaimonsa oli venäläinen. Mäkelä korostaa usein, että ihmisiä ovat venäläisetkin.

Yleisönosastoissa on Mäkelän mukaan Venäjästä teilaavia tekstejä enemmän kuin luulisi ja myös median ”kaikki uutisointi on lähinnä negatiivista”. ”Ryssä ei osaa muuta kuin kaalisoppaa valmistaa, on ilmeisesti luvallinen sanonta”, Mäkelä tuhahtaa.

Akateemikko on havainnut, että idän trollin leiman saa helposti otsaansa, jos uskaltautuu ymmärtämään Venäjää julkisesti. Mäkelä on kuitenkin laskenut, että muutaman Venäjän aidon trollin ja itää ymmärtävän tavallisen kirjoittajan vastapainoksi Yhdysvaltain kiihkeitä trolleja on Suomessa arviolta miljoona. Kirjailijoilla on omat laskuoppinsa.  

Suomalaisten nuivan suhtautumisen vastapainoksi venäläiset tuntevat Mäkelän mukaan Suomea kohtaan yhä käsittämättömän suuria tunteita, joista hellyyskään ei ole kaukana. Kun Mäkelä kohtaa venäläisten helliä tunteita, hän tuntee itsensä noloksi eikä koe ansaitsevansa sellaista suopeutta.

Toisaalla Mäkelä muistelee, miten alentuvasti venäläiset aikoinaan suhtautuivat tshuhniin, meihin suomalaisiin. Hän siteeraa Jakov Ozeretskovskia, joka kuvasi millaisena tshuhnia pidettiin: ”Tällä yleisellä ja epämääräisellä nimityksellä tarkoitetaan likaisia, rääsyisiä, savupirteissä piileskeleviä puoli-ihmisiä, joiden ainoa elämäntehtävä oli voin kirnuaminen.”

Dostojevskin eräästä kirjasta taas (Keskenkasvuinen) löytyy epäystävällinen, kippuranenäinen tshuhnalainen keittäjätär, jolla oli noita-akan luonne. Nykyisin jopa Venäjän ulkoministeriö kehottaa Suomeen matkaavia turisteja välttämään tshuhna-sanan käyttöä.

Äidin krimiturkki alkoi kummitella Hannu Mäkelän mielessä, kun kiista Krimin niemimaasta oli kuumimmillaan Venäjän ja Ukrainan välillä. Kirjailija sai samalla näppärästi nimen uudelle kirjalleen. Historian valossa Mäkelä ymmärtää myös Venäjän toimia Krimillä.

Krimiturkkisen karhun kyljessä Mäkelä kulkee pää pystyssä valtavirtaa vastaan. Usein hän maalaa suurella pensselillä ja yleistää monia asioita turhankin reippaasti. Hän väittää, että naapureistamme eivät ruotsalaiset (saati virolaiset) ole koskaan meistä suomalaisista suuria perustaneet: ”Ruotsin vallan alla ei rahvaalla ollut oikeuksia. Olimme alamainen osa naapuria.”

Venäläisten historiallista suopeutta Mäkelä todistaa sillä, että Venäjän alaisuudessa saimme paitsi autonomian, myös eduskunnan, rahan, suomen kielen, sotaväen ja lopulta 1917 vallankumouksen myötä vapauden ja itsenäisen maan.

Krimiturkkinen karhu herättää kysymyksiä ja vastaväitteitä. Se lienee myös kirjailijan tarkoitus. Mäkelä on näet sitä mieltä, että kirjailijan tehtävä ei ole antaa vastauksia, vaan kuvata ja herättää kysymyksiä. Kaikkitietäviä vastauksia antavat poliitikot, poppamiehet, povarit ja helppoheikit.

 

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu