Kaikki maallinen on vain vertauskuvaa

Jos nainen on ollut naimisissa Alex Matsonin kanssa, hänellä on ollut lämmin ihmissuhde Olavi Paavolaisen kanssa, pitkä salasuhde yhden jääkärikenraalin kanssa ja hän on ollut toisen jääkärikenraalin kanssa kirjeenvaihdossa lähes 40 vuotta, ja kaiken lisäksi hän on ollut Suomen johtava antroposofi ja Suomen Pen-klubin perustaja, hänen täytyy olla kiinnostava henkilö.

Myönnän, että lähtökohtani lukea kirjailija Kersti Bergrothista tehty uusi elämäkerta ei ollut kirjallinen (Tiina Mahlamäki: Kaikki maallinen on vain vertauskuvaa, Partuuna 2017). Bergroth (1886-1975) on kirjailija, jolta en ole lukenut yhtään kirjaa. Hänen persoonansa kuitenkin kiinnostaa.

Bergroth eli erikoisen elämän. Hän oli kansainvälinen kirjailija. Hän kirjoitti suomeksi, ruotsiksi ja saksaksi. Hän matkusteli paljon maailmalla ja asui pitkiä aikoja niin Lontoossa, Pariisissa kuin Roomassa.

Bergroth oli maailmankatsomukseltaan antroposofi, Rudolf Steinerin oppilas. Hän oli pitkään Suomen antroposofien keulahahmo. Hän vieraili usein Sveitsissä, Baselin lähellä, missä sijaitsee antroposofien päämaja.

Mahlamäki kuvaa dramaattisesti, miten Bergroth kerran kävelyretkellä Helsingin Kaivopuistossa löysi itselleen henkisen tien, jota kulkea. Hänelle valkeni yhtäkkiä, että aineella on henkinen puolensa, ja että Goethe oli oikeassa, kun hän Faust-runoelman lopussa kirjoitti: ”Kaikki maallinen on vain vertauskuvaa.” Siitä elämäkerta sai nimensä.

Bergrothin pitkä, yli 60 vuotta jatkunut kirjallinen tuotanto ei ole kestänyt aikaa. Parhaiten hänen tuotannostaan muistetaan karjalanmurteella kirjoitetut näytelmät Anu ja Mikko sekä Kuparsaare Antti. Hän kirjoitti romaaneja, viihdettä, nuorisokirjoja, pakinoita, näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksia, lehtijuttuja ja teki käännöstöitä.

Bergroth kirjoitti jostain syystä usein salanimillä. Hänen taiteilijanimistään tunnetuin on Mary Marck, jolla nimellä hän julkaisi nuorisoromaaneja ja tyttökirjoja. Viihderomaaneja hän kirjoitti useilla nimillä, kuten Verna Kangas, Mirjam Heino, Arja Anger ja Betty Cross.

Yllättävintä antia elämäkerrassa ovat kuvaukset Bergrothin suhteista aikansa kulttuuri- ja muihin merkkihenkilöihin. Kun hänen avioliittonsa Alex Matsonin kanssa oli päättynyt, hän solmi vuosikymmenten salasuhteen jääkärikenraali Leonard Grandellin kanssa. Suhde pidettiin salassa, koska Grandell oli naimisissa.

Toisen jääkärikenraalin, Lennart Oeschin kanssa, Bergroth kävi aktiivista kirjeenvaihtoa lähes 40 vuotta. Bergrothin kirjeet ovat Kansallisarkistossa, Oeschin kirjeet ovat kadonneet.

Eikä nuori Kersti Bergroth säästynyt myöskään loistavan Olavi Paavolaisen kosketukselta. Kirjailijamatkalla Viroon vastaeronneella Bergrothilla ja Paavolaisella oli ”lämmin ja läheinen suhde”. Bergroth kirjoitti, että Paavolaisesta jäi mieleen erityisen ”kauniita, komeita ja romanttisia kuvia”.

Paavolainen muistutti lyhyeksi jääneestä suhteesta omalla tavallaan. Hän omisti kirjallisia piirejä ravistelleen merkkiteoksensa Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa (1932) Kersti Bergrothille ja Lauri Viljaselle.

Kun Bergroth on lähes unohdettu kirjailija, elämäkerran kirjoittaja katsoo tarpeelliseksi perustella pitkään, miksi hänestä on pitänyt kirjoittaa kokonainen kirja. Mahlamäkeä kiinnostaa erityisesti Bergrothin henkinen tie, mutta myös kirjailijan persoona:

”Minua kiinnostaa se ristiriita, joka oli näyttävän ja ihastusta ja ihailijoita keräävän naisen sekä ulkonäköään häpeilevän ja yksinäisyyttään surkuttelevan naisen välillä.”

Bergroth itse kirjoitti, että ihmisen elämä on kuin jumalien suunnittelema näytelmä. Täältä katsomon puolelta tätäkin näytelmää, Kersti Bergrothin elämää, on opettavaista katsella.

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu