Mahtava mies vastoin tahtoaan
Odotukset olivat korkealla, kun Otava ilmoitti, että se julkaisee tänä keväänä Lauri Karénin jo vuonna 2005 kirjoittaman elämäkerran Aatos Erkosta. Onhan se suorastaan sensaatiomaista, että mystisestä vaikenijasta on ollut valmis elämäkerta kassakaapissa jo toistakymmentä vuotta.
Odotukset täyttyivät, mutta vain osittain. Karénin kirja (Lauri Karén: Aatos Erkko – Yksityinen valtiomies, Otava 2018) ei ole perinteinen elämäkerta. Se on pikemminkin ystävän ylistyslaulu ja juhlakirja päähenkilöstä. Yli kymmenessä vuodessa kirja on ehtinyt monilta osin vanhentua, mutta se tuo toisaalta lukemiseen oman viehätyksensä.
Karénin teos jää juuri ilmestyneen toisen Erkko-kirjan (Aleksi Mainio: Erkon kylmä sota, Siltala) varjoon, mutta täydentää sitä esimerkiksi kuvauksilla lapsuudesta.
Kirjan parasta antia ovatkin kuvaukset Aatos Erkon lapsuudesta. Hieman hätkähdin, kun mahtava lehtikeisari tunnustaa, että hänen lapsuusvuosiensa ja ehkä koko elämänsä tärkein henkilö on ollut sveitsiläinen lastenhoitaja Mariette. Ei siis puoliso, isä, äiti, sisar eikä isovanhemmat vaan sveitsiläinen lastenhoitaja.
Mariettesta tuli Aatoksen poikavuosien ainoa lämmin ihmissuhde. Isä Eljas oli etäinen ja määräilevä, äiti Violet herkkä ja alistuva. Karén kirjoittaa, että isän kaukaisuus, miehisen tuen puute jäi Aatos Erkolle raskaaksi muistoksi. Kodissa oli ahdistava ilmapiiri.
Erkko rakentui Karénin kuvauksen mukaan sveitsiläisen lastenhoitajan ohjauksessa kuin geneveläinen vanha porvaristalo: ulospäin ei näy mitään erikoista, mutta katufasadin takana on avara ja valoisa sisäpiha, jonka perällä suuren yleisön näkymättömissä kaikki hyvään elämään tarvittava rauha ja hiljaisuus.
Erkko myönsi itselleen tyypillisessä älyllisen ironian hengessä, että hän on ollut alusta lähtien pikkuvanha, hankala, tuppisuu ja yhteistyöhaluton. – En kertonut kenellekään paljon mitään. En kai vielä tänä päivänäkään kerro loppujen lopuksi juuri mitään omista ajatuksistani, hän tunnusti.
Erkko ei koskaan oikein sopeutunut siihen rooliin, mihin hänet lapsesta asti kasvatettiin. Hänelle laadittiin suunnitelma, joka riisti häneltä lapsuuden ja nuoruuden. – Se on ollut minun elämäni suurin suru, Erkko toteaa kirjassa alakuloisesti.
Superlatiiveja tulee vastaan koko ajan. On ollut elämän tärkein henkilö ja suurin suru, mutta ei paljon iloa. Sitä nuori, vasta parikymppinen Aatos löysi, kun hän päätoimittajana johti Viikkosanomia 1950-luvulla: – Kyllä me olimme naiiveja, mutta se oli elämäni onnellisinta aikaa.
Hesarissa pitkän päivätyön kirjeenvaihtajana tehnyt Lauri Karén kuoli jo vuonna 2006 ja Aatos Erkko 2012. Hyviin tapoihin kuuluu, että kuolleista ei puhuta pahaa. Yritän ymmärtää sekä kirjailijaa että päähenkilöä enkä takerru pikkuseikkoihin.
Karénin kirja on mielenkiintoinen, koska se on ainoa Erkon itsestään hyväksymä elämäkerta, jonka syntymiseen hän myös vaikutti. Erkko itse pyysi Karénia kirjoittajaksi. Kovin syvällisiä haastatteluja Karén ei kuitenkaan liene saanut. Kirjaan päätyy usein vain lyhyitä ynähdyksiä.
Kun Karénin kirjan käsikirjoitus valmistui 2005, Aatos luki sen, mutta päätti, että kirjan saa julkaista vasta hänen kuolemansa jälkeen. Luulen, että itsekritiikkiin taipuvainen Erkko ajatteli, ettei elävästä miehestä tuollaista ylistystä voi julkaista.
Kirjan nimi taas tulee Jaakko Iloniemen ideapajasta. Aatos Erkko oli Iloniemen mielestä yksityinen valtiomies, jolla oli laajat kansainväliset verkostot. Erkko oli velvollisuudentuntoinen Mr. Helsingin Sanomat, mahtava mies vastoin tahtoaan.
Jos joku haluaa lukea lisää Erkosta, tässä linkki arvioon toisesta kirjasta: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttu…
Ilmoita asiaton viesti
Vaikuttaa siltä että kustantajilla on Suomessa yleisemminkin suorastaan diktatoorisia käytäntöjä julkaista kirjoja milloin omiin unelmiin ajan hengestä ja sen muutoksista sopii.
Onneksi on nämä vapaat somet ja blogit. HS:n eläköitynyt toimittaja Unto Hämäläinen voi arvioida vuosikymmen sitten kirjoitettua Erkon historiaa Janne Virkkusen ja Risto Uimosen kanssa.
Ilmoita asiaton viesti
Mikael Pentikäisen aika HS:n päätoimittajana (2010-14) ja perheellisiä kollegoja kauhistuttanut erottaminen kevyesti ”luottamuspulan” perusteella tapahtui osaksi Aatos Erkon elinaikana, joten sitäpä ei kannattanut riskeerata julkaistavaksi?
Ilmoita asiaton viesti