Unohdetun kansan siivellä

Veikko Vennamo (1913-1997) loi käsitteen unohdettu kansa, toimi omien sanojensa mukaan unohdetun kansan puolesta, ja monen mielestä hän ratsasti unohdetun kansan siivellä. Tästä populismin merkkimiehestä on nyt tehty ensimmäinen poliittinen elämäkerta (Aarni Virtanen: Vennamo – Mies ja hänen puolueensa, Art House 2018).

Nuori, vähän yli kolmekymppinen Aarni Virtanen on tohtorismies, poliittisen retoriikan ja populismin tutkija, joten on luontevaa, että Veikko Vennamon puheet saavat laajan käsittelyn elämäkerrassa. Vennamo käytti värikästä kieltä eikä aina noudattanut politiikan pöytätapoja.

Vennamon puheissa toistui usein kristillisen saarnan malli. Ensin kuulija heräteltiin, sitten kovisteltiin ja lopuksi armahdettiin. Kuulija herätettiin synnintuntoon helvetin kauhuilla, peloteltiin hallituksen huonojen päätösten seurauksilla, joista Veikko Vennamon SMP pelastaisi Suomen kansan, kunhan saisi syntisten äänet vaaleissa.

Aarni Virtanen todistaa, että Vennamon retoriikka oli parhaimmillaan spontaania, oivaltavaa, intensiivistä ja melkein maanista. Hän pani rötösherroja kuriin ja haukkui seteliselkärankaiset. Uusia sanoja ja sanontoja tuli Veikon ideapajasta kuin liukuhihnalta.

Tutuiksi tulivat politiikan mädännäisyys ja pelin politiikka; rötösherrat, teoriaherrat ja puoluepamput saivat kyytiä, kun oltiin Vennamon tyyliin asialinjalla. Sanojen ilotulituksessa kuulija ei välttämättä huomannut, että ratkaisuja yhteiskunnallisiin ongelmiin ei Vennamo kovassa vauhdissa useinkaan ehtinyt esittää.

Aarni Virtanen on tehnyt Vennamosta tasapainoisen elämäkerran, kun ottaa huomioon, että hän on syntynyt vasta vuonna 1985, joten omia kokemuksia Vennamosta hänellä ei juuri ole. Virtanen ei ollut vielä syntynytkään, kun Vennamo oli menestyksensä huipulla 1970-luvulla.

Pikkutarkkaa lukijaa hieman harmittavat kirjan muutamat huolimattomuudet. Rafael Paasiosta on pari kertaa tullut Pertti Paasio, Ville Pessistä Yrjö Pessi. Taistolaisten Tiedonantaja-lehden historiasta Virtanen antaa harhaanjohtavaa tietoa.

Virtanen olisi voinut rohkeammin esittää myös omia arvioita Vennamosta. Hän turvautuu tarpeettomasti auktoriteetteihin aina Lasse Lehtisestä Risto Uimoseen asti sellaisissakin itsestään selvissä asioissa, jotka eivät ulkopuolisen auktoriteetin vahvistusta kaipaa.

Vennamon persoonan syvälliseen arviointiin taas ei historiantutkijan pätevyys taida riittää. Siihen olisi tarvittu psykiatria, lääkäriä tai jotakin muuta ihmismielen insinööriä.

Aarni Virtasen ansioksi laskettakoon se, että hän pystyy suhtautumaan Vennamoon kylmän viileästi asialinjalla. Kirja ei ole Vennamon puolesta eikä Vennamoa vastaan. Tohtori Virtasen Vennamo ei ole kelmi eikä sankari, vaan merkittävä suomalainen poliitikko.

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu