Konsta Pylkkäsen maailmanennätys

Kirjailija Veikko Huovinen (1927-2009) oli hädin tuskin 25-vuotias metsätieteiden opiskelija Helsingissä, kun hän loi Konsta Pylkkäsen hahmon, Havukka-ahon ajattelijan vuonna 1952. Sen jälkeen Huovinen ei Konstasta eroon päässytkään, vaikka kovasti yritti.

Jatko-osan Pylkkäsestä Huovinen kirjoitti pitkään jahkailtuaan vuonna 2004. Jos Konsta Pylkkänen olisi ollut rehvasteluun taipuvainen, hän olisi voinut filosofeerata tehneensä maailmanennätyksen. Ensimmäisen ja viimeisen Pylkkäs-kirjan välissä ehti kulua 52 vuotta.

Huovisen kainuulainen ystävä, toimittaja Eero Marttinen on julkaissut Huovisesta henkilökuvan, jossa kerrotaan kirjailijan epätoivoisesta pyristelystä päästä eroon Konstasta (Eero Marttinen: Hiljaisen hymyn mies – Veikko Huovisen elämä, Into 2018).

Veikon ja Konstan suhde ajautui vakavaan kriisiin. Jossain vaiheessa Huovinen päätti, ettei enää koskaan kirjoita mitään Konsta Pylkkäsestä. Häntä kyllästytti vastata lukijoiden ja toimittajien alituisiin kysymyksiin. Onko Konstalla esikuvaa? Missä hän asuu? Miksi valitsitte juuri tällaisen sankarin?

Huovinen ei pystynyt vastaamaan kyselijöille, miksi hän ylipäätään oli kirjoittanut Konsta Pylkkäsestä. Eräälle haastattelijalle Huovinen avautui näin: ”Olen kyllä ajan kanssa tympeytynyt koko Konstaan. Se on käynyt tekijälleen vastenmieliseksi koko tyyppi. Joutaisi jo ottaa reppunsa ja tallustella näkymättömiin palaamatta enää koskaan vaivaamaan häntä.”

Huovinen ajatteli kuin Mooses Pessi, että ”en minä käskien naura”. Huovinen oli humoristien tapaan kuiva ja totinen. Hän kammosi ihmisiä, jotka odottivat, että hän olisi kävelevä vitsiniekka. Hän pelkäsi niin sanottuja humoristisia seuramiehiä, jotka vesi kielellä tuijottivat saadakseen kuulla jotain todella hauskaa.

Mutta eihän Huovinen Konsta Pylkkäsestä eroon päässyt. Hän kirjoitti Havukka-ahon ajattelijan jälkeen vielä kaksi kirjaa korpifilosofista. Ensin tuli Konstan Pylkkerö 1960-luvun alussa, sitten Konsta Pylkkänen etsii kortteeria vuonna 2004.

Huovisen fanit hurrasivat, kun Konsta palasi. Eero Marttinen hehkutti Kainuun Sanomissa: ”Tämä kirja on kaiken arvostelun yläpuolella, on se niin täydellinen!” Ja WSOY:n Vilho Viksten: ”Pahus, tämä taitaa olla suurta kirjallisuutta.”

Monet arvuuttelivat, kuka on Konstan esikuva. Huovinen itse kertoi, että Konstassa oli ”vähän itseäni, vähän isääni, ehkä setäänikin”. Vaikutteita Konstaan Huovinen sai myös niiltä ihmisiltä, joita hän metsänhoitajana tapasi.

Veikko Huovinen viihtyi parhaiten omissa oloissaan Sotkamossa. Hän oli sinisten ajatusten mies, hiljaisen hymyn mies hiljaisen hymyn maassa, kuten Marttinen kirjoittaa.

Huovista ärsytti se, että hänet leimattiin yksioikoisesti huumorikirjailijaksi. Hän ei halunnut olla pelkkä hauskuttaja. Hän onnistuikin yllättämään kerta toisensa jälkeen erilaisilla kirjoilla: Hamsterit, Siintävät vuoret, Rauhanpiippu, Veitikka, Joe-setä, Koirankynnen leikkaaja, Lentsu, Lyhyet erikoiset, Puukansan tarina, Pojan kuolema.

Huovisesta ei oikein ottanut selvää, mikä hän oli miehiään. Särmääkin hiljaisesta miehestä löytyi, jos tarve vaati. Hän oli oman tiensä kulkija, joka tuhahteli Kainuusta Helsingin herrojen kotkotuksille vaikkapa Konsta Pylkkäsen tavoin: ”Ihmisellä on tässä avaruudessa kusiaisen valtuudet.”

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu