Vallanjano ei juomalla sammu
Valta on sellaista herkkua, että se kiinnostaa paitsi vallanpitäjiä myös meitä muita. Varsinais-Suomen maakuntajohtaja Kari Häkämies, entinen ministeri ja kansanedustaja, kaupunginjohtaja ja korkea virkamies, on taustansa puolesta sopiva henkilö kirjoittamaan jännitysromaanin vallasta ja sen juovuttamista ihmisistä.
Häkämiehen torstaina (19.7.) Porissa Suomi Areenan yhteydessä julkistettua kirjaa (Vallanjano, Teos 2018) mainostetaan uutena aluevaltauksena. Kukaan ei ole kuulemma aiemmin kuvannut suomalaista politiikkaa Häkämiehen tavoin eikä kukaan tunne sen kaikkia puolia niin kuin hän. Tällaisten ylisanojen jälkeen odotukset ovat korkealla.
Häkämies kuvaa suomalaisen politiikan valtapelejä kuuden eduskuntaan juuri valitun kansanedustajan kautta. Uusia edustajia yhdistää se, että he ovat juristeja. Kaikki ovat myös kunnianhimoisia poliitikkoja, jotka tähtäävät korkealle.
Jos Häkämiehen kirjaa on uskominen, politiikassa lähinnä kähmitään ja juonitellaan, syöpötellään ja juopotellaan, harrastetaan syrjähyppyjä ja irtosuhteita, kotielämä on usein rempallaan ja rötöksiäkin suunnitellaan. En rohkene epäillä Häkämiehen asiantuntemusta.
Juomiset ja syömiset luetellaan kiitettävästi. Viskiä, olutta, viiniä ja samppanjaa kulutetaan enemmän kuin lääkäri määrää. Mutta vallanjano ei juomalla sammu.
Kirjan henki on se, että politiikka ei pehmopoikia elätä eikä ujo mies saa kaunista vaimoa. Kehenkään ei voi luottaa, koska kaikki kilpailevat kaikkien kanssa. Asiat jäävät valtapelien varjoon.
Häkämiehen antama kuva politiikasta on kyyninen ja lievästi sovinistinen. Hän tarjoilee päähenkilöidensä kautta lukijalle ison määrän kliseitä ja fraaseja sekä pönkittää pahimpia ennakkoluuloja politiikasta.
Toritapahtumat ovat kuulemma piinallisia. Kokoomuksen helsinkiläinen edustaja pilkkaa, että toreilla on tarjolla kahvin ja pullan lisäksi ”vaalikarjan mielistelyä, politiikan pahinta turhaumaa”.
Yhdelle tulee mieleen Churchillin neronleimaus, jonka mukaan painavin peruste edustuksellista demokratiaa vastaan on viiden minuutin keskustelu keskivertoäänestäjän kanssa.
Kirjan yksi ongelma on suuri henkilömäärä. Vallanjanoiset puolueiden edustajat ovat pyrkyryydessään kuin samasta puusta veistettyjä. On vaikea samaistua yhteenkään henkilöön. Kovin sympaattista hahmoa ei kirjasta löydy.
Romaania lukiessa rupesin kaipaamaan vastavoimaa pyrkyreille. On kai politiikassa myös idealisteja, ”hyviä ihmisiä”, jotka ajavat pyyteettömästi yhteistä hyvää.
Miten käy kansan nöyrän palvelijan kyynisten poliittisten pelureiden maailmassa? Onko hän kuin ruhtinas Myškin Dostojevskin Idiootissa, hyväntahtoinen hölmö?
Kari Häkämies kirjoittaa poliittista viihdettä niille, jotka viihdettä janoavat. Jos haluaa lukea korkeatasoista kaunokirjallisuutta, lukijan kannattaa etsiä luettavaa muualta.
Häkämies kertoo lehtihaastattelussa, että hän on kustantajansa kirjailijoiden joukossa kuin Matti ja Teppo sinfoniakonsertissa. Onneksi Häkämies itse sanoo asian niin kuin se on. Jos minä olisin sanonut saman asian, kirjailija olisi voinut nyrpistää nenäänsä.
Mainitsematta 1970-luvun juoppoja miespolitiikkoja nimillä, kai muistamme varttuneemmat, kuinka lehdistön oli pakko katsoa muualle, kun presidentin miehet rypesivät viikonloput, hirvimettät, Lapin reissut ja muut. Iloista naisseuraa ajettiin paikalle tarvittaessa.
Toisin päin maakunnan emäntäkansanedustajat jahtasivat valtion autokuskia, vahtimestareita ja muuta nuorta miestä yöseurakseen. Herrakuskina itsekin olin mukana niissä leikissä.
Olihan tilanteita, kun oikeuskansleri soitti Tamminiemeen ja kysyi ”mitä tehdään N.H-N. ja O.L. suhteen”, kun lehdistö ne paljasti siitä? Kuuli käskyn, että ei mitään! Eikä poliisikaan heitä myöhemmin enää tutkinut.
Teinipoikapoliitikot kansanedustajana olivat yhtä aikaa kovia pukkeja ja vielä kovempia juonittelijoita. Siinä maakunnan miesten jonkinlainen moraali sai siipeensä ja nuoremmat naiskansanedustajat jonnekin muualle. Silloin Tuksun puutarhan penkojat olivat lehdistön lemmikkejä.
On harmi, että eduskunnan pitkäaikaisen ylivirastomestarin ”muistelmat” on niin silotellut, sensuroidut ja vajaat lukemisena. Kustantajan roskakoriin kai meni puolet alkuperäisestä tietomäärästä?
Ilmoita asiaton viesti
Häkämies pyrkii tarjoamaan kirjoissaan jokaiselle joitain samastumiskohteita ja ovat ihan sujuvaa kesälukemista. Vähän kuin Remeksen uudemmat kirjat. En itse lähtisi ottamaan liian vakavasti Häkämiehen kuvauksia vaikka periaatteessa tietoa voisi ollakin. Hän kokeneena poliitikkona pyrkii kirjoittamaan myyviä kirjoja ja silloin pitää vahvistaa tyypillisen lukijan ennakkokäsityksiä, sisällyttää kirjaan se yksi seksikohtaus jne.
Ilmoita asiaton viesti
Missähän ns. tyypilliseen lukijaan voisi tutustua? Minä en ole sellaista tavannut.
Ilmoita asiaton viesti
En saanut kuvakaappaukseen Akateemisen ja Suomalaisen tekemää kirja-asiakasprofilointia. Kaunokirjallisuuden ostajakunnasta on kassalla korttimaksajaprofiloinnit jo 1989 vuodesta alkaen.
Kaunokirjallisen romaanikirjan (käännös- tai kotimainen) ostaa noin 65% keski-ikäinen nainen. Saman ryhmän nainen ostaa miehelleen, pojalleen, rakastajalleen tai vain jollekin joululahja- ja isänpäiväkirjan jännitystä, sensaatiota tai sofioksasta.
Tieteellisellä puolen suhde menee melko tavalla puoliksi. Ostajakunnassa aikalaistuotannossa kaunokirjallisuudessa keski-ikäinen mies on harvinaisuus, mutta sitten jo yli 50 täyttäneet noin 20%. Loppu on sitten sitä jotakin muuta.
Sähköistä e-kirjaa lataa 60% nuoret aikuiset erittelemättä sukupuolta. Tämä näin yhden silmäyksen muistona pylväistä ja prosenteista.
Netin dekkariryhmiä kun vilkaisee, niin 90 % on keski-ikäisiä naisia, jotka aktiivisesti ovat kertomassa dekkareistaan. Nuoria aikuisia miehiä ei juuri lainkaan. Alle kaksikymppisten ostamisen lukutottumukset ovat vain 5% kaikesta kirjallisuuden lajeista, pois lukien oppikirjat.
Pitäessäni aikoinaan keräilykirjojen huutokauppoja 1980 – 1997 sain melko tarkan käsityksen asiakaskunnastani, noin 750 kirjakerääjästä, hienostellen bibliofiilista. Siellä asiat olivat toisinpäin. Harvinaisuuksia, kirjoja, joita on vaikea saada, kerää 90 % keski-ikäiset ja vanhat miehet! Saman ilmiön voi havaita Suomen suurimpien ja arvokkaimpien kirjastojen omistajista. Sellaisen ollessa naisella, se tarkoittaa perittyä kirjastoa. Kirjahuutokaupoissa käyvä nainen on yleensä miehensä mukana apulaisena.
Ilmoita asiaton viesti
No voi itku. Tyypillinen Häkämiehen romaanin lukija on tyypillinen Häkämiehen romaanin lukija. Ei tykkää lukea vaikka Wittgensteinia vaan paaaljon helpommin sulavaa tavaraa. Olisit mieluummin kommentoinut huomiotani, että entiset poliitikot (ministerit) myös kirjoittavat menestyviä, populistisia kirjoja. Suomessa Häkämies voi olla erikoisuus, mutta kansainvälisesti ei mikään erikoinen ilmiö.
Ilmoita asiaton viesti
Häkämieshän mainitsee itsekin Jeffrey Archerin esikuvaksi.
Ilmoita asiaton viesti
No Häkämies voisi samalla valoittaa hankittiinko Pykälän bileistä naisseuraa tarjoamalla valtion virkaa tai paloiko bileissä muukin kuin tupakka?
Vallantunne on niin pirun heroistista!
Ilmoita asiaton viesti