Vallanjano ei juomalla sammu

Valta on sellaista herkkua, että se kiinnostaa paitsi vallanpitäjiä myös meitä muita. Varsinais-Suomen maakuntajohtaja Kari Häkämies, entinen ministeri ja kansanedustaja, kaupunginjohtaja ja korkea virkamies, on taustansa puolesta sopiva henkilö kirjoittamaan jännitysromaanin vallasta ja sen juovuttamista ihmisistä.

Häkämiehen torstaina (19.7.) Porissa Suomi Areenan yhteydessä julkistettua kirjaa (Vallanjano, Teos 2018) mainostetaan uutena aluevaltauksena. Kukaan ei ole kuulemma aiemmin kuvannut suomalaista politiikkaa Häkämiehen tavoin eikä kukaan tunne sen kaikkia puolia niin kuin hän. Tällaisten ylisanojen jälkeen odotukset ovat korkealla.

Häkämies kuvaa suomalaisen politiikan valtapelejä kuuden eduskuntaan juuri valitun kansanedustajan kautta. Uusia edustajia yhdistää se, että he ovat juristeja. Kaikki ovat myös kunnianhimoisia poliitikkoja, jotka tähtäävät korkealle.

Jos Häkämiehen kirjaa on uskominen, politiikassa lähinnä kähmitään ja juonitellaan, syöpötellään ja juopotellaan, harrastetaan syrjähyppyjä ja irtosuhteita, kotielämä on usein rempallaan ja rötöksiäkin suunnitellaan. En rohkene epäillä Häkämiehen asiantuntemusta.

Juomiset ja syömiset luetellaan kiitettävästi. Viskiä, olutta, viiniä ja samppanjaa kulutetaan enemmän kuin lääkäri määrää. Mutta vallanjano ei juomalla sammu.

Kirjan henki on se, että politiikka ei pehmopoikia elätä eikä ujo mies saa kaunista vaimoa. Kehenkään ei voi luottaa, koska kaikki kilpailevat kaikkien kanssa. Asiat jäävät valtapelien varjoon.

Häkämiehen antama kuva politiikasta on kyyninen ja lievästi sovinistinen. Hän tarjoilee päähenkilöidensä kautta lukijalle ison määrän kliseitä ja fraaseja sekä pönkittää pahimpia ennakkoluuloja politiikasta.

Toritapahtumat ovat kuulemma piinallisia. Kokoomuksen helsinkiläinen edustaja pilkkaa, että toreilla on tarjolla kahvin ja pullan lisäksi ”vaalikarjan mielistelyä, politiikan pahinta turhaumaa”.

Yhdelle tulee mieleen Churchillin neronleimaus, jonka mukaan painavin peruste edustuksellista demokratiaa vastaan on viiden minuutin keskustelu keskivertoäänestäjän kanssa.

Kirjan yksi ongelma on suuri henkilömäärä. Vallanjanoiset puolueiden edustajat ovat pyrkyryydessään kuin samasta puusta veistettyjä. On vaikea samaistua yhteenkään henkilöön. Kovin sympaattista hahmoa ei kirjasta löydy.

Romaania lukiessa rupesin kaipaamaan vastavoimaa pyrkyreille. On kai politiikassa myös idealisteja, ”hyviä ihmisiä”, jotka ajavat pyyteettömästi yhteistä hyvää.

Miten käy kansan nöyrän palvelijan kyynisten poliittisten pelureiden maailmassa? Onko hän kuin ruhtinas Myškin Dostojevskin Idiootissa, hyväntahtoinen hölmö?

Kari Häkämies kirjoittaa poliittista viihdettä niille, jotka viihdettä janoavat. Jos haluaa lukea korkeatasoista kaunokirjallisuutta, lukijan kannattaa etsiä luettavaa muualta.

Häkämies kertoo lehtihaastattelussa, että hän on kustantajansa kirjailijoiden joukossa kuin Matti ja Teppo sinfoniakonsertissa. Onneksi Häkämies itse sanoo asian niin kuin se on. Jos minä olisin sanonut saman asian, kirjailija olisi voinut nyrpistää nenäänsä.

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu