Mannerheim rakasti naisia kuin hevosia

Mannerheim oli ratsuväen upseeri ja innokas hevosmies. Ei siis ihme, että hän arvioi ihmisiä samalla asenteella kuin hevosia. Tärkeitä olivat kävely, ryhti ja eleet.

Tätä asetelmaa käyttää Raija Oranen tehokkaasti hyväkseen uudessa kirjassaan (Raija Oranen: Marsalkan ruusu, Otava 2018). Romaanin lähtökohtana on presidentti Mannerheimin oleskelu Portugalissa talvella 1945 seuranaan vain henkilääkäri ja adjutantti. Siellä yksinäinen, vanha marsalkka muistelee elämäänsä, myös naisiaan ja hevosiaan:

”Minun rakkaani on hevonen. Nimeltään Kate. Hyvä hevonen, rauhallinen ja pelkäämätön ja kaunis, voisiko enempää toivoa. Tunnen poskellani sen turvan, aistin sen elävän tuoksun ja tallin tuoksun, hevosenpaskan, jonka aromia olen kasvanut rakastamaan, sitäkin, elämän ja voiman lemua.”

Entistä rakastettuaan Kitty Linderiä Orasen Mannerheim muistelee kuin hyvää hevosta. Kitty oli marsalkan mielikuvissa pitkä, solakka, sulavaliikkeinen, nopeasti reagoiva ja välkkyväkatseinen.

Adjektiivejä riittää myös, kun rakkaudennälkäinen Mannerheim ahmii Marcus Wallenbergin sisaren kuvaa kuvalehden sivuilta. Kreivitär Gertrud d’Arcon-Valley, Calle, on marsalkan silmin pitkä, hoikka ja tyylikäs, jonka ”kauniit sääret ja sirot nilkat pistävät esiin polvien alapuolelle ulottuvan hameen alta ja päättyvät korkokenkiin”.

Kreivittärestä tulee Mannerheimin viimeinen suuri rakkaus. Pariskunta tapaa niin Pariisissa, Nizzassa kuin Suomessa, menee saunaan, uimaan ja sänkyyn, syö ja juo hyvin. Orasen romaanissa herkulliset ruokakuvaukset näyttelevät suurta osaa.

Kreivittärestä tulee ruusujakin rakastavan marsalkan ruusu. Mutta hevosiaan Mannerheim ei naisten takia hylkää: ”Ajattelen ratsuani Katea, joka odottaa minua Suomessa. Odottaa ja odottaa, milloin pääsenkään silittämään sen selkää ja taputtamaan sen lapoja, painamaan kasvoni sen poskea vasten, rapsuttamaan sen laajaa valkeaa läsiä otsalla.”

Oranen on pätevä ja rutinoitunut historiallisten romaanien tekijä. Eikä Oranen ole ensimmäistä kertaa Mannerheimiä kyydissä. Mannerheimistä kertoi myös Metsästäjän sydän, joka ilmestyi vuonna 2010. Vanhojen tietolähteiden päälle on hyvä rakentaa ja uusien lähteiden etsinnästä erityiskiitokset saa kirjailijan puoliso Jyrki Oranen.

Oranen selventää romaanin lopussa, että historian tapahtumat ovat Marsalkan ruusussa todenmukaisia, sisäiset ajatukset ja tuntemukset ovat kirjailijan fiktiota. Kimmoke kuvitteluunkin on saatu jostain todellisesta tapahtumasta.

Raija Oranen vaihtoi viime vuonna kustantajaa. Hän siirtyi Teokselta Otavalle. Vaikuttaa siltä, että kustantajan vaihdos on piristänyt kirjailijan tekstin uuteen lentoon. Teksti ei rönsyile aivan niin kuin muutamissa edellisissä teoksissa ja sivumääräkin on pysynyt kohtuuden rajoissa (491).

Mannerheim historiallisen romaanin aiheena ei uutuudellaan häikäise. Aina löytyy kuitenkin meitä historiasta kiinnostuneita romantikkoja, jotka lukevat kaiken mitä Mannerheimistä kirjoitetaan.

Kirjaa markkinoidaan romantiikalla, kun vanha marsalkka saa vielä kerran kokea ”humalluttavan rakkauden”. Romaanin sisällöstä suuri osa on kuitenkin paljon muuta kuin romantiikannälkäisen soturin yksinpuhelua ja haaveilua. Oranen esittää Mannerheimin monologeissa pätevän kaunokirjallisen yhteenvedon myös marsalkan poliittisesta elämästä.

Aina voi sanoa, ettei tekstissä ole mitään uutta historian harrastajille, mutta samaan hengenvetoon voi todeta, että käy se jälleen ainakin hyvästä historian kertauskurssista.

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu