Kun Stalin hurmasi suomalaiset

Neuvostoliiton diktaattori Stalin hurmasi syksyllä 1945 suomalaisen kulttuurivaltuuskunnan, jonka jäsenet palvoivat neuvostojohtajaa melkein yhtä innostuneesti kuin nyt ylistetään rakastettua Suomen tasavallan presidenttiä.

Karismaattinen Stalin oli suomalaisten mielestä vaatimaton, hiljainen, väsynyt, levollinen, viisas, tyyni, koruton, sydämellinen, luonnollinen, asenteeton, hienostunut. Suuri ihminen. Suuri ihmisystävä. Lämmin Suomen ystävä.

Lennokas kuvaus 15-henkisen suomalaisen valtuuskunnan matkasta sisältyy uutuuskirjaan, joka kertaa Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurisuhteiden vaiheet välirauhasta 1990-luvulle (Leena Sharma: Ikuiset ystävät, SKS 2018).

Sotien jälkeen Suomi ja Neuvostoliitto joutuivat rakentamaan suhteensa uudelle pohjalle. Alkoi ”ikuisen ystävyyden” aika. Käännös vihollisista ystäviksi oli niin nopea, että moni putosi kyydistä.

Lähtökohta ystävyyden rakentamiselle ei ollut häävi. Venäläiset esitettiin sota-ajan pilapiirroksissa likaisina ja selkärangattomina pöhötauti-iivanoina, barbaareina, joita oli helppo vetää nenästä. Kärkijoukoissa venäläisiä mollasi Erkki Tantun luoma supersankari, suojeluskuntamies Rymy-Eetu, joka tainnutti hampaisiin asti aseistettuja bolševikkeja kuin tyhjää vaan.

Kauan ei nokka tuhissut sodan jälkeen, kun ”neuvostokulttuuri vyöryi rajan yli Suomeen torvet soiden ja punaliput liehuen”. Puna-armeijan 250-henkinen kuoro valloitti Kansallisteatterin jo 27.1.1945 eli samana päivänä, kun puna-armeija vapautti Auschwitzin ja Birkenaun keskitysleirit.

Suomalainen kulttuurivaltuuskunta lähti vastavierailulle Neuvostoliittoon syyskuussa. Neuvostoliitto pani parastaan, kuten Sharma kirjoittaa: ”Pöydät notkuivat kaviaarista, hummerista, suussa sulavista sardiineista, tuntemattomista kala- ja lihavalmisteista, kakuista ja eksoottisista hedelmistä.”

Ei oltu köyhiä eikä kipeitä, ei muisteltu vankileirejä eikä Hertta Kuusisen sukulaisten kohtaloita Stalinin vainoissa. Hertta oli mukana matkalla.

Valtuuskunta pääsi yllättäen tapaamaan Stalinia. Suomalaiset jännittivät Moskovassa aamusta iltaan, milloin kutsu Kremliin tulisi. Heitä oli kielletty poistumasta hotellista. ”He odottivat kuin pikajuoksijat telineissään.”

Lähtö hotellista tuli myöhään illalla, kun illallinenkin oli jo syöty. Perillä Kremlissä odottivat Stalin ja Molotov. Kaikki olivat kuin tulisilla hiilillä. Kansallisteatterin johtaja Eino Kalima oli esittänyt vakavan varoituksen, että isänniltä ei saa sitten kysyä mitään. Vain Stalinilla olisi oikeus esittää kysymyksiä.

Ja kuinkas sitten kävikään. Kun tervehdykset oli vaihdettu, Stalin aloitti: ”Olkaa hyvä ja kyselkää!” Valtuuskunta hämmentyi, mutta onneksi opetusministeri Johan Helo oli valmistautunut pienellä puheella.

Stalin virkistyi illan mittaan ja lähellä puoltayötä hän jo lupasi suomalaisille, että sotakorvauksien suoritusaikaa pidennetään. Hertta Kuusinen esitti kuuluisan kysymyksensä: ”Mistä johtuu Neuvostoliiton jalomielisyys Suomea kohtaan?”

Jalomieliseksi heittäytynyt Stalin vastasi: ”Kosto ei ole oikea tunne kansojen välisissä suhteissa.”

Pisimmälle matelussa meni Mauri Ryömä, jonka mielestä paras hänen kuulemansa kohteliaisuus suomalaisista oli se, että he olivat aivan kuin venäläisiä. Stalinkin joutui hillitsemään suomalaisten puheita.

Tämän päivän näkökulmasta on helppo naureskella, mutta sotien jälkeen ei paljon naurattanut. Suomi oli voimainsa tunnossa olleen Neuvostoliiton taskussa. Mitkähän tämän päivän ilmiöt naurattavat suomalaisia muutaman vuosikymmenen kuluttua?

Sharman kirja vähän lässähtää loppua kohti värikkään alun jälkeen. Ikuinen ystävyys on kuitenkin opettavaista luettavaa, myös niille poliitikoille ja kulttuurihenkilöille, jotka mielellään unohtaisivat, mitä tuli sanottua.

 

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu