Kirjalliset kaksoset Latvala ja Tontti
Luin juuri perättäisinä päivinä kaksi painotuoretta kirjaa, jotka ovat merkillisellä tavalla samanlaisia. Taina Latvalan Venetsialaiset (Otava 2018) ja Jarkko Tontin Perintö (Otava 2018) ovat kuin sisaren ja veljen kirjoittamia samasta teemasta. Onko jossain mallikaava, jonka mukaan näitä ihmissuhdekirjoja kirjoitetaan?
Latvalan kirjan päähenkilöinä on kolme sisarusta (naisia), Tontin romaanissa päärooleissa ovat sisar ja veli. Venetsialaisissa isällä on salainen lapsi (poika), Perinnössä äidillä on muulta perheeltä salattu lapsi (tyttö).
Latvalan kolme sisarusta kokoontuu viettämään elokuun viimeistä iltaa, Venetsialaisia, perheen mökille järven rannalle Etelä-Pohjanmaalla. Järvi muistuttaa kovasti Lappajärveä, vaikka onkin nimeltään Loimujärvi.
Sisarukset setvivät suhdetta toisiinsa ja edesmenneeseen isäänsä. Latvalan kuvaus isästä on kuin runoa lukisi: ”Isää ei enää ollut, isä oli muuttunut tuuleksi. Isä oli lämmin aalto, sininen hetki, taivaalla lentävä tähti.”
Tyttäret muistuttavat isäänsä kukin omalla tavallaan. Yksi kaipasi seikkailua, toinen turvaa, kolmas molempia. Heillä oli yhteinen isä, mutta erilaiset muistot.
Tontin romaanin riitaiset sisarukset Henrik ja Anna-Leena eivät ole vuosikausiin tulleet toimeen keskenään. Isä on kuollut aiemmin ja kun äiti kuolee, sisarukset alkavat muistella menneitä.
Kun muistot ovat erilaisia samoista asioista, syntyy helposti väärinkäsityksiä. Muistaminen on samalla jonkin asian unohtamista, kuten Tontti kiteytti blogissaan.
Äidin jäämistöstä löytyvät päiväkirjat, joista paljastuu dramaattisia asioita ja salaisuuksia. Ne pakottavat sisarukset miettimään uusiksi koko peheensä kuviot. Erimielisyydet ja perinnönjako huipentuvat riitaan kesähuvilasta.
Perintöä jaetaan sekä Latvalan että Tontin kirjoissa. Menneisyyden haavat aukeavat. Samankaltaisuuksia voi jälleen bongata.
Venetsialaisissa paljastuu perinnönjaon yhteydessä, että sisaruksilla on yllättäen veli, josta isä ei ollut hiiskunut sanaakaan. Tontin Perinnössä taas tulee ilmi, että äiti on synnyttänyt jo 18-vuotiaana tyttären, Maaritin, joka asuu Keuruulla kehitysvammaisten laitoksessa. Sisarukset eivät ole tienneet aiemmin toisistaan mitään.
Sisarukset tapaavat ja ennakkoluulot karisevat, kun he vihdoin tutustuvat Maaritiin, joka Anna-Leenan mielestä ”vaikutti onnellisemmalta kuin minä olin koskaan ollut elämässäni”.
Latvala ja Tontti ovat ammattitaitoisia ja kokeneita kirjailijoita. Tässä tapauksessa he ovat kuin kirjalliset kaksoset. Molemmat rakentavat kuin piirustusten mukaan vakuuttavan tarinan, joka pitää lukijan hyvin otteessaan.
Kirjojen asetelma on klassinen ja kaavamainen, etten sanoisi tavanomainen, mutta Latvala ja Tontti onnistuvat tekemään tavallisesta priimaa. Päteviä ihmissielun insinöörejä molemmat.
Monilla kirjailijoilla on jokin teema, joka toistuu kirjasta toiseen. Taina Latvalalla ja Jörn Donnerilla se on isä. He etsivät kirjoissaan jatkuvasti edesmenneitä isiään.
Donner on kirjoittanut sekä faktaa että fiktiota nuorena kuolleesta isästään ja kulkenut hänen jalanjäljillään niin Siperiassa kuin Karjalankannaksella. Latvala puolestaan on kirjoittanut kaunokirjallisia teoksia, mutta ei ole peitellyt sitä, että teksteihin on vaikuttanut hänen oman isänsä värikäs elämä ja varhainen kuolema.
Latvalaa, 35, ja Donneria, 85, ei kannata muuten vertailla, mutta isä-suhteen toistuva käsittely yhdistää jännittävällä tavalla näitä kahta eri sukupolven kirjailijaa. Ikäeroa näyttää olevan 50 vuotta.
Isä-teema länsimaisessa kulttuurissa toistuu varmaankin hyvästä syystä. Isä usein katoaa perheestä ja elää jälkeenjääneiden muistoissa. Tähän on vahva todellisuuspohja: miehen odotettu elinikä on naisen vastaavaa pienempi. Toisaalta mies-sukupuolella on lähes traumaattinen suhde poikiinsa: perheessä tulisi olla poika itsensä jatkeena. Tälle ajatukselle kannattaisi vilkuttaa hyvästit. Ihmisten odotettu elinikä on kasvanut lyhyehkössä ajassa puolella, joten ne tulevaisuuden toiveet ovat lastenlapsia ja lastenlastenlapsia nykykulttuurissamme. Koko perhe ja suku voisi olla arvokas asia – eikä pelkästään kaihoisaa nostalgiaa kuten blogistin kertomissa kirjoissa.
Ilmoita asiaton viesti