Suuren rakkauden surullinen loppu

Tapasin akateemikko Hannu Mäkelän itsenäisyyspäivän vastaanotolla viime vuonna. Hän seisoskeli yksin murheellisen näköisenä valtavan ihmispaljouden keskellä. Päätin mennä esittäytymään, koska en ollut aiemmin häntä tavannut. Juttelimme hetken yhteisistä tutuista ja minä kyselin hänen kirjallisista suunnitelmistaan.

Vasta myöhemmin samana iltana sain tietää, että Mäkelän venäläinen vaimo oli kuollut yllättäen kolme kuukautta aiemmin Sotshissa vain 54-vuotiaana. Siksi Mäkelä, 75, oli yksin myös Linnan juhlissa.

Mäkelän juuri julkaistu kirja (Valo – Kertomus rakkaudesta, Kirjapaja 2018) kertoo toimittaja Svetlana Aksjonovan ja Mäkelän yhteisen yhdeksän vuoden rakkaustarinan alusta loppuun. Mäkelä kutsuu vaimoaan yleensä Svetaksi. Sana tarkoittaa Valoa, mistä tulee myös kirjan nimi.

Kun ryhtyy lukemaan kirjaa, tietää jo, että loppu on surullinen. Mäkelä sai yöllisen puhelinsoiton kotiinsa Lohjalle, Sveta oli äitinsä luona Sotshissa. Puhelimessa oli anoppi, jonka lyhyt viesti luhisti Mäkelän: ”Sveta kuoli. Tässä kaikki.” Puhelu päättyi siihen. Anoppi löi luurin kiinni.

Kirjaa lukiessa tulee ensin torjuntareaktio. Voiko näin henkilökohtaisia asioita, rakastumista, kuolemaa, surua ja kaipausta tehdä tällä tavalla julkiseksi kaikelle kansalle, mitä kirjan julkaiseminen tarkoittaa? Eikö puolison kuolema ole niin yksityinen asia, että se pitää surra rauhassa muiden katseilta.

Uteliaisuus voitti epäilyn. Harvoin suomalainen mies on kertonut henkilökohtaisista asioistaan julkisesti niin kuin Mäkelä tekee kirjassaan.

Kirja perustuu suurelta osin pariskunnan sähköposteihin. Vuodesta 2008 viime vuoden syyskesään Mäkelän koneelta löytyi peräti 36 718 Svetan viestiä. Sähköpostit kulkivat ahkerasti, koska pariskunta ei koskaan asunut yhdessä pysyvästi. Vaimo työskenteli Pietarissa ja oli paljon äitinsä luona Sotshissa, Hannu asui Suomessa ja molemmat sukkuloivat maasta toiseen.

Mäkelä kirjaa eleettömästi ilot ja surut, lukuisat matkat ja arjen yksinkertaiset tapahtumat. Toisinaan tulee lukiessa vaivautunut olo, kun pariskunta lepertelee kuin pahaiset teinit.

Hannu: ”Rakasta minua, rakastathan?”

Svetu: ”Minä rakastan sinua. Rakastan sinua todella. Olet minulle hyvin rakas.”

Mäkelä tietää, miltä ulkopuolisesta kömpelöt lepertelyt saattavat kuulostaa. Siksi hän pohtii: ”Onko rakkauden kieli aina tällaista: totista, yksitoikkoista, lapsekasta ja silti sittenkin aitoa. Sanoja ilmaista tällaisia tunteita löytyy lopulta vähän. Rakastaa – ljubit. Siinä tärkein."

Hannu Mäkelä on kirjoittanut ja toimittanut vuodesta 1965 alkaen noin 200 teosta; romaaneja, runoja, näytelmiä, kuunnelmia ja tietokirjoja, mutta ei yhtään Valon kaltaista kirjaa.

Valo on terapiakirja, eräänlainen sielunmessu, joka Mäkelän piti kirjoittaa surunsa keskellä. Lopputulos on epäilyksistä huolimatta tyylikäs ja koskettava kokonaisuus, johon ei ole tarvittu mitään ylenmääräistä paisuttelua. 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu