Menneisyyden hallinnan sietämätön keveys

Lasse Lehtinen on lainannut uuden kirjansa (Minä ja Kekkonen, Otava 2018) aluksi tuntematonta historiantutkijaa, jonka mielestä historia on siksi niin mielenkiintoista, koska milloinkaan ei voi tietää, mitä menneisyydessä vielä tapahtuu.

Lehtisen kirjan punainen lanka onkin taistelu menneisyydestä ja sen hallinnasta. Yhden luvun otsikko tiivistää hyvin Lehtisen idean: Menneisyyden hallinnan sietämätön keveys. Siitä on kysymys, kun Lehtinen jatkaa Kekkosen konnuuksien esittelyä ja Tannerin ylistystä.

George Orwell kiteytti klassikossaan Vuonna 1984 historian ja vallan suhteen näin: ”Joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee tulevaisuutta, joka hallitsee nykyisyyttä, hallitsee menneisyyttä.” Lehtinen on orwellinsa lukenut.

Lehtisen kirjoissa Kekkonen oli klassinen Faust-hahmo, joka teki liiton paholaisen (Mefisto) kanssa saadakseen sellaiset voimat, joilla aina voittaa vastustajansa. Kekkosella oli Lehtisen mielestä lupa harkintansa mukaan liioitella Neuvostoliiton taholta tulevaa uhkaa:

”Moskovan hihakortilla saattoi aina nokittaa, vaikka kädessä olisi juuri sillä hetkellä ollut muuten huonot kortit.”

Lehtinen kirjoittaa, että Kekkonen oli mestari ratkaisemaan pulmatilanteet, joihin oli jouduttu nimenomaan hänen takiaan. ”Se oli Faustin Mefistolle keskinäisestä riippuvuudesta maksama hinta.”

Viisauden lajeista imelin on jälkiviisaus. Sen tietää Lehtinenkin, joka on monta kertaa kuullut Veikko Huovisen lauseen: ”Jälkiviisaan silmä on somassa paikassa, se kahtoo taaksepäin.” Jälkiviisauden synnistä ei ole vapaa Lehtinenkään, joka puolustautuu sillä, että historiaa on ylipäätään vaikea tutkia ilman minkäänlaista jälkiviisautta.

Lehtisen menetelmä Minä ja Kekkonen -kirjassa on tuttu ja turvallinen. Hän on koonnut suurelle työpöydälle koko laajan kirjallisen tuotantonsa väitöskirjaa myöten, merkinnyt parhaat kohdat muistiin ja ottanut ne sitten lainauksina uuteen kirjaan. Sehän tuo tunnetusti ryhtiä tekstiin, kun lainaa itseään.

Lehtisellä on ristiriitainen maine sekä kirjailijana että historioitsijana. Hän on liian menestynyt kirjailijana, jotta korkeakirjalliset piirit hyväksyisivät hänet. Historioitsija Lehtiseen pätevät samat sanat. Hän kirjoittaa liian sujuvasti, jotta hänet otettaisiin aina vakavasti.

Lehtisen tausta demaripoliitikkona heijastuu hänen historiallisiin teksteihinsä niin hyvässä kuin pahassa ja vaikuttaa siihen, miten häneen suhtaudutaan. Itse arvostan Lehtisen ahkeruutta, sujuvaa kynää ja monipuolisuutta.

Minä ja Kekkonen on yksi näkökulma Kekkosen, Tannerin ja Lehtisen aikaan. Se ei ole tietenkään koko totuus. Se on Lasse Lehtisen totuus, tutkimalla, lukemalla ja kokemalla syntynyt, kuten kirjailija itse määrittelee.

Taistelu menneisyydestä ei tähän kirjaan lopu.

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu