Köyhän miehen James Bond

Tämä kirja alkaa kuin agenttitarina. Päähenkilö esittäytyy James Bondin tapaan: ”Nimeni on Tiitinen. Seppo Tiitinen.”

Lukija luulee olevansa vauhdikkaan agenttiseikkailun alussa, mutta pian paljastuu, että kyseessä onkin melko tavallinen suomalainen Tiitinen, mies Leppävirralta, köyhän miehen Bond, joka tykkää pesäpallosta ja jääpallosta.

Suojelupoliisin päällikkönä ja eduskunnan pääsihteerinä kansalliseen tietoisuuteen noussut Seppo Tiitinen, 70, oli kansakoulussa opettajansa arvion mukaan ujo, arka ja yritteliäs. Näitä ominaisuuksia jalostamalla Leppävirran mies pärjäsi elämässään niin hyvin, että nyt on julkaistu hänen muistelmansa (Pekka Ervasti & Seppo Tiitinen: Tiitinen – Vakoilijoita ja veijareita, Otava 2018).

Lukija saattaa olla ensin vähän ymmällään siitä, kenen kirjaa hän lukee. Alkusanat on allekirjoittanut Ervasti, loppusanat Tiitinen ja muuten kirja on kirjoitettu minä-muodossa. Harhautukset kuuluvat agenttitarinoihin, mutta tässä tapauksessa käy nopeasti selville, kuka on kirjan sankari.

Seppo Tiitinen taistelee pienen Suomen puolesta viimeiseen votka-pisaraan asti juopumatta kertaakaan. Vastapuolella ja yhteistyökumppanina on mahtavan Neuvostoliiton ovela tiedustelumies Viktor Vladimirov, jonka Tiitinen kesyttää kaverikseen. Vladimirovista tulee tuttavallisesti Vihtori.

Seppo ja Vihtori seurustelevat keskenään kuin sukulaismiehet. Vihtori kyläilee vaimonsa kanssa jopa Leppävirralla ja Vihtorista tulee vuosien mittaan ”erittäin myönteisesti suomettunut venäläinen”.

Muita henkilöitä arvioidessaan Tiitinen ratsastaa usein toisen hevosella. Hän lainaa Vladimirovia, jonka mielestä Rudolf Sykiäinen oli tyhmä mies, Albert Akulov taas pinnallinen ja Napoleon-tyyppinen henkilö. Hän nyökyttelee hyväksyvästi, kun Mauno Koivisto luonnehtii Leningradin puoluejohtajaa Grigori Romanovia öykkäriksi.

Tiitinen hekottelee ihailemansa puhemiehen, madame Uosukaisen luonnehdinnalle Tytti Isohookana-Asunmaasta: kalkkarokäärme. ”Irvileuat kommentoivat tuoreeltaan, että kalkkarokäärme todennäköisesti loukkaantui vertauksesta.”

Juttuja Tiitisellä riittää. Hän kertoo näennäisen avoimesti ajastaan Suojelupoliisissa, mutta pikku juorut peittävät alleen sen, että arkaluonteiset ja mielenkiintoisimmat asiat hän pitää yhä kassakaapissaan.

Muistelijan oikeus on kertoa, mitä haluaa ja niin tekee Tiitinenkin eikä kadu mitään. Hänen mielestään Suojelupoliisissakin menettelytavat olivat hänen kaudellaan viisaita.

Tämän päivän näkökulmasta viisaudesta joku voi olla eri mieltä. Siksi kai Tiitinen katsoo viisaaksi tehdä pienen lisäyksen: viisaita oltiin ”silloin vallinneissa ulkopoliittisissa olosuhteissa”.

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu