Köyhän miehen James Bond
Tämä kirja alkaa kuin agenttitarina. Päähenkilö esittäytyy James Bondin tapaan: ”Nimeni on Tiitinen. Seppo Tiitinen.”
Lukija luulee olevansa vauhdikkaan agenttiseikkailun alussa, mutta pian paljastuu, että kyseessä onkin melko tavallinen suomalainen Tiitinen, mies Leppävirralta, köyhän miehen Bond, joka tykkää pesäpallosta ja jääpallosta.
Suojelupoliisin päällikkönä ja eduskunnan pääsihteerinä kansalliseen tietoisuuteen noussut Seppo Tiitinen, 70, oli kansakoulussa opettajansa arvion mukaan ujo, arka ja yritteliäs. Näitä ominaisuuksia jalostamalla Leppävirran mies pärjäsi elämässään niin hyvin, että nyt on julkaistu hänen muistelmansa (Pekka Ervasti & Seppo Tiitinen: Tiitinen – Vakoilijoita ja veijareita, Otava 2018).
Lukija saattaa olla ensin vähän ymmällään siitä, kenen kirjaa hän lukee. Alkusanat on allekirjoittanut Ervasti, loppusanat Tiitinen ja muuten kirja on kirjoitettu minä-muodossa. Harhautukset kuuluvat agenttitarinoihin, mutta tässä tapauksessa käy nopeasti selville, kuka on kirjan sankari.
Seppo Tiitinen taistelee pienen Suomen puolesta viimeiseen votka-pisaraan asti juopumatta kertaakaan. Vastapuolella ja yhteistyökumppanina on mahtavan Neuvostoliiton ovela tiedustelumies Viktor Vladimirov, jonka Tiitinen kesyttää kaverikseen. Vladimirovista tulee tuttavallisesti Vihtori.
Seppo ja Vihtori seurustelevat keskenään kuin sukulaismiehet. Vihtori kyläilee vaimonsa kanssa jopa Leppävirralla ja Vihtorista tulee vuosien mittaan ”erittäin myönteisesti suomettunut venäläinen”.
Muita henkilöitä arvioidessaan Tiitinen ratsastaa usein toisen hevosella. Hän lainaa Vladimirovia, jonka mielestä Rudolf Sykiäinen oli tyhmä mies, Albert Akulov taas pinnallinen ja Napoleon-tyyppinen henkilö. Hän nyökyttelee hyväksyvästi, kun Mauno Koivisto luonnehtii Leningradin puoluejohtajaa Grigori Romanovia öykkäriksi.
Tiitinen hekottelee ihailemansa puhemiehen, madame Uosukaisen luonnehdinnalle Tytti Isohookana-Asunmaasta: kalkkarokäärme. ”Irvileuat kommentoivat tuoreeltaan, että kalkkarokäärme todennäköisesti loukkaantui vertauksesta.”
Juttuja Tiitisellä riittää. Hän kertoo näennäisen avoimesti ajastaan Suojelupoliisissa, mutta pikku juorut peittävät alleen sen, että arkaluonteiset ja mielenkiintoisimmat asiat hän pitää yhä kassakaapissaan.
Muistelijan oikeus on kertoa, mitä haluaa ja niin tekee Tiitinenkin eikä kadu mitään. Hänen mielestään Suojelupoliisissakin menettelytavat olivat hänen kaudellaan viisaita.
Tämän päivän näkökulmasta viisaudesta joku voi olla eri mieltä. Siksi kai Tiitinen katsoo viisaaksi tehdä pienen lisäyksen: viisaita oltiin ”silloin vallinneissa ulkopoliittisissa olosuhteissa”.
Voidaanko luetun perusteella sanoa, että jos Tiitisen lista joskus paljastuu, sieltä löytyy samoja kulttuurihenkilöitä joita kutsuttiin Kekkosen lastenkutsuille Tamminiemeen? Silloin todettaisiin vallan päästäneen heidät lähelleen taikapiiriin eikä laskeneen enää irti.
Seppo Tiitisen voisin lukea taikapiiriläisiin, sen sijaan Pekka Ervastin johonkin luotetuimpien ”kriisinhallintatasoon”.
Ilmoita asiaton viesti
Tiitisen listan nimistä ei tämän kirjan perusteella voi sanoa yhtään mitään.
Ilmoita asiaton viesti
Muistelmat ovatkin ihan oma kirjallisuudenlajinsa, koska niiden tarkoituksena ei ole tuottaa hyvää ja kirjallisesti nautittavaa tekstiä lukijalle, vaan motiivit ovat ihan jossain muualla eivätkä aina varsin puhtoiset. Ennen kuin alottaa kenen tahansa muistelmien lukemisen, kannattaa muistaa pari nyrkkisääntöä: 1. muistelmat ovat aina subjektiivisia (miten muuten voisi ollakaan) ja 2. kirjoittaja on aina aika paljon jalompi ihminen kuin todellisuudessa. Ehkä vielä tuo mainitsemasi kolmas tekosyy: vallinneet olosuhteet. Eli hatara puolustelu ”jouduin toimimaan näin itsestäni riippumattomista syistä”.
Joku haluaa välttämättä kirjoittaa omat muistelmansa, joku ulkoistaa aivojensa aarteet kirjoitustaitoiselle samanmieliselle rustaajalle joten superlatiiveja ei säästellä. Se muutama julkisuuteenkin päässyt iso moka hoidetaan hehheh, tekevälle sattuu vähättelylle eikä mokan taustoja paljasteta.
En ole lukenut Juhani Suomen Kekkos-muisteloita, vaan enpä ole lukenut Iijoki-sarjaakaan. En tiedä kummassa on jo enemmän osia.
Kaikkein riemastuttavinta on ollut lukea entisten suurlähettiläiden muistelmia. Vaikka olisivat ennen eläkepäiviään olleet karkoitettuina siihen maailman surkeimpaan p-läpeen, huikeita vaikuttajia ovat muistelmissaan olleet.
Noin periaatteessa olen sitä mieltä, että kun se vaitiolopakko on allekirjoitettu, siitä ei livetä. Edes eläkkeellä. Ja melko ylimitoitettua pitää tuo Tiitisen lista piilossa vuoteen (muistaakseni) 2050 asti, se porukka joka siihen on präntätty ei ole todellakaan hengissä enää tuolloin, suurin osa alkaa seiskalla. Joku nyt vaan tekee itseään tärkeäksi: minäpä tiedän
ja se antaa minulle vielä eläkkeelläkin merkittävyyttä.
Kiitos muuten näistä kirja-arvosteluistasi, antavat osviittaa mihin kannattaa lukuaikaansa tuhlata ja mihin ei.
Ilmoita asiaton viesti
Hämmästyttävää ettei Suomesta vieläkään ole löytynyt juuri vakoojia vaikka voisi kuvitella että kotiryssä kaudella tuli paljon ylilyöntejä.
Ilmoita asiaton viesti