Sakean veren vuosi
Markus Leikola liittyy uudella romaanillaan (Sakean veren vuosi, Into 2018) sankkaan joukkoon niitä kirjailijoita, jotka käsittelevät kaunokirjallisin keinoin vuoden 1918 tapahtumia. Kirja etenee kuukausi kuukaudelta vuoden alusta vuoden loppuun.
Romaani kuvaa viiden nuoren kautta kansallista katastrofia. Osa nuorista on valkoisten puolella, osa punaisten. Häviäjiä olivat kaikki; niin voittajat kuin voitetut.
Kerronta on sujuvaa ja nuorten kohtalot riipaisevia. Nuoret on tosin roolitettu niin valmiiksi, että suuria yllätyksiä ei kannata odottaa.
Jos Leikolan kirja olisi ainoa jonka olen sisällissodasta lukenut, hehkuttaisin sen ansioita enemmän kuin nyt, kun olen lukenut samasta ajasta esimerkiksi sellaiset koskettavat kirjat kuin Heidi Köngäksen Sandran, Pasi Pekkolan Huomenna kevät palaa ja Anneli Kannon Lahtarit.
Ei mahda mitään, mutta alan turtua kuvauksiin vuoden 1918 tapahtumista. Jotain erityistä pitäisi romaanissa olla, jotta se pakottaisi lukemaan yhä uudelleen fiktiota tuosta julmasta ajasta. Vanhan toisto turruttaa, mikä on huono juttu, sillä unohtaa emme saa.
Leikolan vahvuuksiin kuuluvat kokonaisuuksien hallinta ja vankat taustatiedot. Sakean veren vuodessa hän kuvaa nuorten kautta yksilöiden kokemukset ja kokonaiskuva täydentyy ylätason toimijoiden, kuten Svinhufvudin ja Mannerheimin kautta. Leikola hallitsee pelkistämisen jalon taidon.
Nyt julkaistu Leikolan toinen romaani on huomattavasti tiiviimpi ja pienimuotoisempi kuin hänen esikoisromaaninsa, pari vuotta sitten ilmestynyt lähes tuhatsivuinen järkäle (Uuden maailman katu). Ehkä kirjailija kaipasi rytmin vaihdosta suururakan jälkeen.
Leikola on tuottelias ja laaja-alainen yhteiskunnallinen toimihenkilö, jolla on aina ollut monta rautaa tulessa. Kirjojen kirjoittaminen on vain yksi toimeliaisuuden muoto.
Wikipedia kiteyttää Leikolan tittelit neljään: toimittaja, kirjailija, konsultti ja kommentaattori. Minun toivomuksillani ei ole mitään merkitystä, mutta toivon silti, että Leikola keskittyisi entistä enemmän kirjailijan töihin eikä menisi ainakaan laukomaan eräiden kirjailijoiden tavoin valmiiksi kirjoitettuja puujalkavitsejä television viihdeohjelmiin. Niitä ohjelmia en pysty katsomaan.
Muistan lukeneeni aikoinaan Oiva Paloheimon kirjan ”Levoton Lapsuus”, joka kertoo kansalaissodan aikaisesta Tampereesta pienen lapsen silmin nähtynä. Näitä teoksia lienee useita.
Ilmoita asiaton viesti
Jos ei ole omia tarinoita kerrottavaksi, pitää tyytyä värittämään menneitten sukupolvien sankaritarinoita.
Ilmoita asiaton viesti
Ei kai siinä mitään ihmettelemistä ole, jos sisällissodan satavuotisvuonna kirjoitetaan paljon 1918-romaaneja. Mutta ei niitä sankkaa joukkoa ole. Vain muutama, sen sijaan tietokirjoja ja lehtiartikkeleita on piisannut. Ehkä niistä kolumnistille on tullut ähky, jonka hän sekoittaa koskemaan fiktioita.
Yllämainittujen kahtena vuonna 2017-18 ilmestyneiden 1918-romaanien (erinomainen Sandra, ihan hyvä Lahtarit sekä Pekkolan ja Leikolan teokset, joita en ole vielä lukenut) lisäksi tietääkseni on julkaistu vain Mike Pohjolan kokeileva Sinä vuonna 1918 ja Janne Kuusen loistava Silmästä silmään.
Ei kovin monta siis.
Ilmoita asiaton viesti
Onhan niitä kirjoja sisällissodasta kirjoitettu ennen tätä muistovuottakin. Tämän vuoden listaan lisään vielä ainakin Jari Järvelän Kosken kahta puolta ja Antti Tuurin Tammikuu 1918.
Ilmoita asiaton viesti
Kahden vuoden aikana 8 romaania aiheesta.
Ei se minusta ole kovin monta, kun kyseessä ovat nämä satavuotisvuodet.
Onhan niitä muutama aiemminkin kirjoitettu, mutta tietokirjoja taisi nyt vuoden sisään tulla kymmenittäin.
Ilmoita asiaton viesti
Erkki Tuomiojan johdettavaksi perustettiin pari vuotta sitten Historioitsijat ilman rajoja -niminen yhdistys.
Se joka hallitsee historian, hallitsee tulevaisuuden, kuulee sanottavan. Itseasiassa poliittinen valta näyttää periytyvän, kuten sdp:ssä; Rinne, Rönnholm, Urpilainen, Tuomioja ovat imeneet politiikan äidinmaidossa kerrassaan useammassa polvessa. Samoinhan papiston perinteet säilyvät, mm. rkp:ssä ja jopa mediassakin sdp:n lehden nuorekkaan päätoimittajan ollessa Oulun piispan poika, pikademari.
Ex-piispa, sdp:n kansanedustaja Ilkka Kantola vakuutteli Hämeessä jossakin punaisten uhrien muistolaatan paljastustilaisuudessa, ettei koskaan enää. Miksi sitä pitää vakuutella? Ikäänkuin Suomi voisi säilyä pimeänä paikkana maailman ympärillä muuttuessa.
Ilmoita asiaton viesti
Helmikuussa -17 vastasin puhelimeen Roomassa Demokraatti-lehden myyntityötä tekevän työväenjärjestön miehen yrittäessä saada minut tilaamaan lehtensä, mutta kun kerroin olinpaikkani, hän unohti tyystin asiansa innostuen kertomaan omista Italian kokemuksistaan.
Kimi Räikkös-kirjaa on myyty yli 100 000 kappaletta. Sitä ostavia tavallisia ihmisiä olen tavannut monilla työmailla eikä yksikään ole muistellut veljessotaa. Siitä kirjoittavien kulttuuriperheiden tuotoksia arvioidaankin ihan muissa pappiloissa.
Sisällissodan kaipuusta muistan kuulleeni kerran kun erään ministeriön kevätjuhlassa tohtorin tutkinnon suorittanut virkamies kiroili potkujaan jonkin kaupungin johtovirasta.
Ilmoita asiaton viesti