Aleksis Kivi – ilon ja surun poika

Lippu salkoon! Tänään (10.10.) on Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä. Kiven syntymäpäivän alla ilmestyi sopivasti historioitsija Teemu Keskisarjan kirja Saapasnahka-torni – Aleksis Kiven elämänkertomus, Siltala 2018.

Keskisarja romuttaa railakkaalla tyylillään vanhoja myyttejä siitä, että Kivi olisi ollut surkea nälkätaiteilija, jota systeemi pahuuttaan sorsi. Aikaansa aseteltuna Kivi oli Keskisarjan mielestä jopa systeemin syöttiläs, liukas luikku, joka ”rapsutti sen vähän, mitä irtosi kulttuurirahattomasta kotomaasta”.

Kivi oli 1860-luvun ainoa suomalainen ammattikirjailija. Kollegat olivat opettajia, tiedemiehiä, kääntäjiä, lehtimiehiä ja virkamiehiä, mutta Kivi roikkui sitkeästi päätoimisena kaunokirjailijana.

Keskisarja muistuttaa, että Kivi ei huhkinut kylällä talkoissa eikä kysellyt koulutustaan vastaavia pätkätöitä. Hän ei elinaikanaan ollut tuntiakaan ansiotyössä. ”Kerrassaan ylivertainen suoritus 1800-luvun suomalaiselta!”

Arkielämässä selviytyminen tuotti Kivelle vaikeuksia, mutta pälkähästä hän pääsi usein ystäviensä avulla. Ilman hyväntekijöitä Kivi olisi Keskisarjan mielestä paleltunut ja nälkiintynyt työkyvyttömäksi. Hän kärsi aliravitsemuksesta, mutta silti ”nälkätaiteilija-käsitteessä menevät puurot ja pettuleivät sekaisin”.

Kivellä oli satojen markkojen vuositulot. Paremmin tienasivat esimerkiksi muurarit ja kirvesmiehet, mutta he huolehtivat itsestään ja perheestään, kun taas Kivi asui Charlotta Lönnqvistin luona käytännössä ilmaiseksi.

Kiven ja Charlottan suhteen Keskisarja määrittelee omalla tyylillään: syvä ystävyys, molempia miellyttänyt asumisjärjestely, harvinainen pelehtiminen, tunteet Charlottalla hiukan romanttisemmat ja Aleksilla hiukan käytännöllisemmät.

Joka tapauksessa Keskisarja pitää monien muiden tavoin Charlottaa suorastaan pyhänä hahmona: Suomen historian köyhin ja paras mesenaatti.

Eino Leinon tunnetun runon mukaan Aleksis Kivi (1834-1872) eli vain syksystä jouluun, kuoli kurjuuteen ja nälkään. Toisaalla Leino surkutteli, että Kivi sysättiin ”kirjalliseksi mustalaiseksi, yhteiskunnan kupinnuolijaksi, joka sai olla kiitollinen jokaisesta murusta, mikä tipahti hänen laihojen näppiensä väliin”.

Keskisarja runoilee päin vastoin kuin Eino Leino, että Kivi eli kaikki vuodenajat: oli ilon ja surun poika, lapsellinen, pitelemätön, väkivaltainen, kiltti, ihmisarka, uhoilija, naiseton naistenmies, reipas, herkkä, vetelä ylisuorittaja, sivullinen kaikkien kaveri.

Kirjansa lopussa Keskisarja kuvittelee Kiven elämälle onnellisen lopun, jonka mukaan kirjailija vaurastui, hankki muijan ja lapsia, kriitikot polvistuivat ja yleisö rohmusi hänen teoksiaan kaupoista ja täytti teatterikatsomot.

Ei käy, Keskisarja huudahtaa: ”Onnellisesta, oikeudenmukaisesta lopusta olisi Kivi sammaloitunut. Sitä vastoin sankarteos, joka rauhattomasti poukkoili maan päällä ja kuun viimeisellä reunalla, oli jatkava elämäänsä tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa.”

Keskisarja on päässyt hyvin Kiven nahkoihin kirjoitustyyliä myöten. Joskus on vaikea erottaa kumman mestarin, Kiven vai Keskisarjan, tekstiä lukee.

Keskisarjan lennokkaisiin sfääreihin täältä maan tasalta on vaikea yltää, mutta hänen johtopäätökseensä on helppo yhtyä: ”Kivi oli pystymetsän äidinkielinero ja harjaantunut konstiniekka.”

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu