Suomussalmen sulttaani

Naistenmiehenä kansallista kuuluisuutta saanut Ilmari Kianto (1874-1970) muistutti usein, että hän oli papin poika, joka vasta 30-vuotiaana suuteli ensi kerran naista. Vähän yli kuusikymppisenä hän sitten saattoikin jo rehvastella: ”Mikä kumma siis että kun paastosin 30 ikävuotta, viimeiset 31 vuotta ovat olleet yhtä ainoata hurmion hääyötä.”

Panu Rajala on hyvässä vedossa ja elementissään, kun hän kirjoittaa Kiannon värikkäistä vaiheista juuri julkaistussa elämäkerrassa (Panu Rajala: Suomussalmen sulttaani – Ilmari Kiannon elämä, SKS 2018). Perusteellisesti käydään läpi niin kirjailijan tuotanto kuin hänen yksityiselämänsä.

Rajala kysyy heti kirjan alussa, mikä mies oli Iki-Kianto, ja vastaa: ”Syrjitty kirjailija, maanpetturi ja naissankari? Soturi ja sorrettujen puolustaja. Vapaan rakkauden ja moniavioisuuden kannattaja. Kirkon ja yhteiskunnan kaataja. Isänmaallinen intoilija ja asettumaton anarkisti.”

Kianto oli ristiriitainen persoona, joka kätkeytyi usein kaikkien tietämien salanimien taakse. Hän oli Runoilija-maisteri, Nälkämaan keisari ja Rämsänrannan ruhtinas, Kainuun khaani ja Suomussalmen sulttaani, Antero Avomieli ja Mauri Murhenius, Reino Frommerus ja Ilmari Korvenkiro.

Tämän salanimien sankarin kirjallinen maine perustuu kahteen romaaniin ja Kainuun maakuntalauluun. Punainen viiva, Ryysyrannan Jooseppi ja Nälkämaan laulu ovat kansallisia klassikkoja.

Hyvin perustein Kiannon pääteokseksi voidaan nostaa hänen elämänsä. Hän loi uuden kirjailijatyypin, joka on saanut paljon seuraajia. Hän mursi yksityiselämän ja kirjallisuuden välisen rajan. Hän eli julkisuudessa ja paljasti häpeilemättä elämänsä ylä- ja alamäet kaikelle kansalle.

Suomussalmen sulttaani eli 96-vuotiaaksi, oli kolme kertaa naimisissa ja hänellä oli kaksitoista lasta. Kiannolla oli avioliittojen ohessa aina myös rinnakkaisia naissuhteita, intiimi suhde muutaman kotiapulaisen ja kahden sihteerinsä kanssa. Useimmat suhteet olivat myrskyisiä.

Poikansa Uolevin mukaan Iki-Kianto oli helposti naisten vietävissä, oli nainen millainen tahansa: ”Aivan tyhjänpäiväisiä hepsankeikkoja hän ylisteli vierailleen imelin ylisanoin, mitä kaikkien oli kiusallista kuunnella.”

Kianto brändäsi itsensä korpikirjailijaksi, mutta ei hän Rajalan mielestä ollut niin maalainen kuin tahtoi esittää. Hänessä oli myös salonkisankarin ja boheemitaiteilijan puoli.

Kianto herätti pahennusta elintavoillaan, mutta vanhuksena hänet hyväksyttiin hupaisana kuriositeettina. Hän oli ryysyläisten puolustaja ja vallanpitäjien ystävä, Kekkosenkin kaveri.

Ehkä parhaiten Kiannon määritteli jo hänen aikalaisensa Ernst Lampén, jonka mielestä korpikirjailija oli repäisevin kielenkäyttäjä koko suomalaisessa kirjallisuudessa: ”Kianto liikkuu kuin paljasjalka tanssijatar, pomppii ja potkii puoleen ja toiseen, niin että melkein läähätys kuuluu rivien lomista.”

Rajala vertailee usein Kiantoa ja F.E. Sillanpäätä toisiinsa. Kun Sillanpää omaksui ikävuosiaan vanhemman taatan roolin, yritti paljon vanhempi Kianto pitää yllä vaikutelmaa viriilistä naisten miehestä, jonka elämään kuuluivat aina uudet naiset ja yllättävät tempaukset.

Kianto oli armoitettu riidanhaastaja ja kateellinen muille kirjailijoille, kuten Eino Leinolle ja Sillanpäälle. Hän vähätteli erityisesti nobelisti Sillanpäätä. Kun Sillanpää kuoli, Kianto tokaisi: ”Siinä kuoli Suomen toiseksi paras kirjailija.”

P.S. Lapualla kysellään kummissaan, miten voi luottaa mieheen, joka sekoittaa Kauhavan ja Lapuan. Panu Rajala näet kirjoittaa Suomussalmen sulttaanissa, että vapaussodan valkoiset legendat Matti ja Ilmari Laurila olisivat olleet kauhavalaisia. Isä ja poika kaatuivat Länkipohjan taistelussa 1918. Lapuan Lauriloille Kianto kirjoitti muistorunonkin hautajaisia varten: http://vapaussota.com/lapuan-lumiaura/

 

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu