Mielikuvituksen juhlaa Wagnerin tahdissa

Heikki Kännö näki tammikuussa 2007 kuin ilmestyksenä näyn valkoisiin alusvaatteisiin pukeutuneesta miehestä, joka seisoi myrskyn keskellä ulkosaariston kalliolla. Wagner pauhasi taustalla. Miehen silmissä kiilui hulluus, ja hän oli vakuuttunut, että kykenee manipuloimaan todellisuutta maalaustensa avulla.

Kun kuvittelee tuon näyn silmiensä eteen, voi saada kalpean aavistuksen siitä, millainen romaani näyn pohjalta syntyi yksitoista vuotta myöhemmin (Heikki Kännö: Sömnö, Sammakko 2018). Syntyi yksityiskohtia täynnä oleva yltäkylläinen taiteilijaromaani.

Sömnö on luovan mielikuvituksen juhlaa, joka on täynnä tieteen ja taiteen ihmeitä, uskontoja ja myyttejä, aaveita ja unia, petollista rakkautta ja suuria tunteita, matkoja eksoottiseen Afrikkaan, Kongon viidakoihin, Ranskaan, Itävaltaan ja lopulta Sömnön saarelle Ruotsiin.

Romaani on tunnetusti sellainen sika, joka syö kaiken mahdollisen. Sömnö on myös  seikkailukertomus, joka leikittelee oudoilla tuntemattomilla voimilla. Se on viihdettä vakavin maustein.

Sömnö on tarina tukholmalaisesta kuvataiteilijasta Werner H. Bergeristä, josta kirjailija Isak Severin työstää elämäkertaa. Isak ei jätä yhtään kiveä kääntämättä, kun hän tutkii taiteilijan salaisuuksia. Romaani on tarina taiteilijasta mutta myös taiteilijan suvusta – sukukronikka 1800-luvulta nykypäiviin.

Eräät sukulaiset hermostuvat kirjailijan tutkimuksiin. Yksi tuhahtaa: ”Tarkoituksesihan on kirjoittaa elämäkerta mystiikan maailmaan hurahtaneesta taiteilijasta. Mikset keskity siihen? Piruako teet hänen isänsä opiskeluaikaisilla toilailuilla?”

Isak vastaa: ”Olen tarkka. Ehdottoman tarkka. Kertoakseni vähän, minun on tiedettävä kaikki.”

On aivan mahdoton tehtävä yrittää selittää Sömnön rönsyilevää tarinaa lyhyesti. Kirjan nerokas loppuhuipennus on ikään kuin yhteenveto romaanista.

Lopussa taiteilija Berger esiintyy Heikki Kännön alkuperäisen näyn mukaisesti valkoisiin alusvaatteisiin pukeutuneena. Selkäänsä hän on kiinnittänyt omituisen siipirakennelman, jonka paino lyyhistää hänet kumaraan. Näky siivekkäästä miehestä purjeveneen kannella on surkuhupaisa ja lohduton.

Kaikki menneisyyden palat, joista Werner on rakennettu, tiivistyvät loppukohtauksessa: ukkonen jyrisee, salamat iskevät ja Wagner pauhaa. Trumpetti ja musiikkidraama käyvät sekasortoista vuoropuhelua.

”Trumpetti korahti vielä muutaman kerran, ja sitten Werner laski vaskisoittimen kädestään, ja tuli epätodellisen hiljaista. Aallot kuohuivat. Kipinät rätisivät. Sadepisarat ripsahtelivat purjeveneen kannelle.”

Rannalla Wernerin vaimo Mia oivalsi hiljaisuuden syyn. Ooppera oli päättynyt. Mitä Sömnössä tapahtui todella, kysyivät lehdet otsikoissaan myöhemmin. Oliko taiteilija tullut hulluksi?

Jos haluaa niuhottaa, voi sanoa, että Kännön romaanissa on kaikkea liikaa. Se pursuilee ja rönsyilee mahtipontisesti moneen suuntaan. Rönsyt antaa kuitenkin helposti anteeksi, sillä näin omaperäistä ja kunnianhimoista suomalaista romaania saa harvoin luettavakseen.

Sömnö olisi ansainnut Finlandia-ehdokkuuden. Se olisi muistuttanut myös siitä, että Suomessa pienetkin kustantamot julkaisevat hyviä kirjoja, jotka valitettavan usein jäävät suurten varjoon.

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu