Piispa presidentin moraalinvartijana

Suomen tasavallan presidenttien ja kirkon suhteet sisältävät myrskyä ja mystiikkaa. Suhteiden monenkirjavat vaiheet selvittää dosentti Ville Jalovaara uudessa tietokirjassaan (Myrskyä ja mystiikkaa, Kirjapaja 2018).

Uskonnollisimmaksi presidentiksi Jalovaara nimeää Kyösti Kallion. Varovaisin suhteessa kirkkoon oli K.J. Ståhlberg ja hankalin tapaus kirkon kannalta oli Mauno Koivisto, joka ajautui usein avoimiin kiistoihin kirkon johdon kanssa.

Urho Kekkosen pitkälle kaudelle mahtui monia vaiheita. Kirkon johtomiehet pitivät Kekkosta ennen vuotta 1956 liian suruttomana maan korkeimpaan virkaan, mutta tekivät sitten kyllä yhteistyötä hänen kanssaan. Kekkonen ei tosin enää 1960-luvun puolivälin jälkeen tarvinnut kirkonmiehiä valtansa pönkittämiseen. Kekkonen vaihtoi piispojen seuran illanviettoihin radikaalin nuorison kanssa, kuten Jalovaara kirjoittaa.

Ensimmäisellä presidenttikaudella Kekkosen valta oli vielä huteralla pohjalla. Vuoden 1962 vaaleihin Kekkoselle etsittiin vastaehdokasta myös piispojen joukosta ennen kuin Olavi Honka keksittiin. Esillä olivat ainakin Helsingin piispa Martti Simojoki ja Lapuan Eero Lehtinen. Molemmat kieltäytyivät.

Kun Kekkonen oli valittu presidentiksi 1956, hänen ylimmäksi ystäväkseen tuppautui Tampereen piispa Eelis Gulin. Hän lähetti Kekkoselle ihailua pursuavia kirjeitä ja näki presidentin toiminnassa suorastaan jumalallista johdatusta.

Kekkosen ja Gulinin kirjeenvaihtoon liittyy yksi erikoisimmista anekdooteista Suomen kirkkopoliittisessa historiassa. Gulin näet yritti 1960-luvun alussa puuttua Kekkosen naissuhteisiin. Kukaan muu merkittävä henkilö ei Jalovaaran mukaan ryhtynyt presidentin moraalinvartijaksi.

Kekkosen ja toimittaja Anne-Marie Snellmanin suhde oli julkinen salaisuus. Gulin puuttui kirjeessään lokakuussa 1961 vihjaillen asiaan: ”Ja sitten tietysti se kipeä asia, jonka kohdalla koko kansalla olisi oltava selvä käsitys täysin puhtaasta ilmasta. Vain kaikkein paras on kyllin hyvää kaikkein korkeimmalle paikalle.”

Kekkonen ymmärsi piispan mutkikkaan kirjeen tarkoituksen. Hän lähetti ystävänsä Kalle Kaiharin selvittämään asiaa Gulinin kanssa. Tapaamisesta sekä Gulin että Kaihari raportoivat kirjeissään Kekkoselle. Ne ovat valaisevaa luettavaa ja osoitus Kekkosen valtapelistä.

Kaihari kirjoitti Kekkoselle, miten hyväuskoinen piispa reagoi: ”Voi rakas Kalle sanoi piispa useaan kertaan, että onko asia tosiaan näin, että niissä ei ole mitään perää – no totta totisesti näinhän sen pitää olla…”

Jalovaaran mielestä Kaihari ja Kekkonen käyttivät Gulinin hyväuskoisuutta ja naiiviutta poliittisten päämäärien hyväksi. Hän kysyy, ymmärsikö piispa itse lainkaan, että hän saattoi olla vain nappula poliittisessa pelissä.

Naiiviuuteen taipuvaisen Gulinin yritys ojentaa Kekkosta tämän naissuhteista on Jalovaaran mukaan todennäköisesti ainut kerta, kun joku kirkon johtohenkilö yritti suoraan puuttua Urho Kekkosen yksityiselämään.

Jalovaaran kirja on yleisteos kirkon ja presidenttien suhteista, mutta se valottaa kiinnostavasti myös jokaisen presidentin henkilökohtaista suhdetta kirkkoon ja uskontoon. Pari pikku virhettä havaitsin. Mauno Koivisto ei väitellyt tohtoriksi Helsingin vaan Turun yliopistossa ja Viljami Kalliokoski ei ollut taustaltaan körttiläinen vaan kuului evankeliseen liikkeeseen.

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu