Jatkosodan outo jermujahti

Jatkosodan hiljaisina hetkinä Suomen armeijassa alkoi outo jermujahti, jonka kuumimmassa vaiheessa jermu-sanan käyttö kiellettiin. Propagandaan ja sensuuriin erikoistunut tutkija, fil.tri Helena Pilke kertoo suuresta jermujahdista uudessa kirjassaan (Omat haukkuivat politrukeiksi – Jatkosodan valistusupseerit, Docendo 2018).

Jermu-sana alkoi yleistyä erityisesti radiopakinoitsija Yrjö Jahvetti Kilpeläisen ansiosta. Jahvetin mielestä jermu tarkoitti reilua suomalaista sotilasta, joka täyttää tehtävänsä, mutta uskaltaa sanoa oman mielipiteensä ääneen eikä turhia pokkuroi.

Toisille jermu edusti kurittomuutta ja monia muita kielteisiä asioita. Kielteistä jermu-kuvaa edusti Suomen Kuvalehteen livahtanut valokuva, jossa mies oli asetakin kaulukset auki, lakki huolettomasti kallellaan, kivääri selässä, tupakka-aski rintataskusta pilkistäen. Kuvaa ryhdyttiin joukolla paheksumaan.

Eräiden valistusupseerien aloittama jermujahti huipentui siihen, että Kannaksen Ryhmän komentaja Harald Öhquist kielsi jermu-nimen käytön kenttälehdissä ja muissa julkaisuissa sekä majoituspaikkojen nimissä. Öhquist vaati, että jermun lopulliseksi kitkemiseksi on ryhdyttävä laajaan propagandataisteluun.

Päämajan valistustoimiston päällikkö Yrjö Vasama oli juonessa mukana. Hänen mielestään jermu edusti kaikkea sitä, mikä miehessä sotilaana on huonointa. Päämaja antoi Hakkapeliitta-lehdelle huomautuksen kesällä 1943, kun lehden kannessa kaksi jermua, toinen paitahihasillaan, ”ahdisti sisäistä vihollista” eli tappoi täitä.

Päämajasta lähti rintamalehtien toimituksille jyrkkä määäräys, jossa käskettiin välttämään sanaa jermu ja käyttämään tilalla esimerkiksi rintamakarhua.

Päämajan valistustoimiston päällikkö vaihtui Yrjö Vasamasta Antero Rautavaaraan, mutta jermujahti ei päättynyt. Rautavaara kiinnitti Suomen Sotilas -lehden pakinoitsijaksi Topi Törmän sillä ehdolla, ettei tämä käyttäisi jermu-sanaa. Törmä oli vähän aiemmin julkaissut pakinakokoelman Me jermut.

Lopulta päämajan valistustoimisto sai kuriin myös Jahvetti Kilpeläisen. Jahvetti oli julkaissut joululehden Jermujen joulu ja vuonna 1943 ehtinyt julkaista kolme hupilehteä, Jermujen kevät-, kesä- ja syystempauksen. Neuvotteluissa sovittiin, että Jermujen joulun nimi muutetaan Jahvetin joulutempaukseksi ja jermu-sana jää muustakin tekstistä pois.

Kun vielä sovittiin, että sisältö suhtautuu kunnioittavasti avioliittoa ja raittiutta kohtaan, Jahvetin joulutempaus lisättiin joukoille lähetettävään joululukemistoon.

Kaikki valistusupseeritkaan eivät suhtautuneet vakavasti jermujahtiin. Olavi Paavolaista jupakka harmitti ja huvitti: ”Jermu-nimityksen käyttö kielletään virallisesti! Käy sääliksi, että kun kerrankin on keksitty näin hauska käsite, sen tarina loppuu peräti byrokraattisesti.”

Nykypäivän näkökulmasta jermujahti tuntuu huvittavalta, mutta ei ollut helppoa valistusupseereillakaan, jotka jermuja jahtasivat. Rintamamiehet naureskelivat ja haukkuivat politrukeiksi, osa komentajista piti tyhjäntoimittajina.

Propagandaa, tiedotusta ja valistusta ei ole aina helppo erottaa toisistaan. Ne kietoutuvat toisiinsa ja ovat kiinnostavia ilmiöitä niin sodan kuin rauhan aikana. Helena Pilkkeen uusi kirja on erinomainen käytännön esimerkki siitä, miten viime sotien tutkimuksessa on siirrytty taisteluista entistä enemmän sotaan liittyvien ilmiöiden tutkimiseen.

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu