Vihaisen miehen lohduton yksinpuhelu
Kirjailija Antti Nylén on vihainen: ”Vihaan tätä tympäisevää pohjoista maata, joka pitää minua taideorjanaan ja lohtumiehenään. Tahdon koko Suomen luhistuvan sontakeoksi, jonka huipulla palvotaan rahaa ja presidentin vauvaa ja lauletaan ylistystä muutamille upporikkaille pikkumiehille, jotka suoltavat aivokudosta mädättävää digitaalista saastaa suureen maailmaan.”
Tyylinäyte on Nylénin uudesta kirjasta (Häviö, Kosmos 2018), jota kirjailija kutsuu esseeproosaksi. Se on lohduton ja vimmainen yksinpuhelu kirjailijaelämästä. Sen pääosassa on raha, josta on huutava pula.
Nylén on menestynyt kirjailija. Menestystään Nylén kuvaakin laajasti heti Häviön aluksi. Hän on saanut apurahoja, kolme kirjallisuuspalkintoa ja hänellä on sen verran nimeä, että häntä kutsutaan esiintymään mitä erilaisimpiin tilaisuuksiin. Hän on esiintynyt pelkässä pyyhkeessä kalliolaisessa saunassa, saarnannut Agricolan kirkossa, kumartanut Kansallisteatterin suurella näyttämöllä ja leikkinyt rock-tähteä Savoy-teatterin lavalla. Parhaillaan hän on ehdokkaana Runeberg-palkinnon saajaksi.
Menestys ei ole pehmentänyt miestä. Katolilaista uskoa tunnustava Nylén ei tunne kiitollisuutta vaan tuhahtaa: ”Olkaa itse kiitollisia, että suostun ottamaan saastaiset kolikkonne pyhiin käsiini.”
Nylén sanoo olevansa niin menestynyt, että hänellä on varaa välinpitämättömyyteen. Hänen ei kuulemma tarvitse norkoilla Facebookissa tavallisten tallukoiden kanssa anelemassa näkyvyyttä ja pitämässä yllä suhteita. Hän on googlannut oman nimensä viimeksi kesällä 2008: ”Vain aristokraatit pysyvät nykyään elävien kirjoissa ilman tauotonta älypuhelimen sivelyä.”
Mutta ollakseen välinpitämätön Nylén välittää yllättävän paljon, mitä hänestä on sanottu. Hän käy läpi jopa yli kymmenen vuoden takaisia kriitikoitaan nimi nimeltä ja muistaa miten kateellinen Jarkko Tonttikin leimasi hänet äärikonservatiiviksi ja vihapuheen löylymestariksi.
Uhmakkaan kirjailijan menestyksen tiellä on yksi este: raha. Sitä on liian vähän. Nylén on kirjailija, mutta varsinaiselta ammatiltaan hän sanoo olevansa kerjäläinen. Hän elää almuilla, joita sanotaan apurahoiksi.
Nylén ei ole kuitenkaan tavallinen katujen kerjäläinen vaan hän on kerjäläisten eliittiä. ”Otan almuja vastaan hienoissa saleissa, tilaisuuksissa, joissa tarjoillaan petit foureja ja puhutaan miellyttävästi taiteen ja kirjallisuuden merkityksestä.”
Kun Nylén on ensin repinyt kappaleiksi suomalaisen kirjallisuuselämän, tunnustanut tappionsa ja ilmoittanut jopa, että suomenkielinen kirjallisuus ei merkitse hänelle mitään, hän kääntää lopulta takkinsa. Hänen mielestään kirjallisuuden onkin yllättäen oltava rakentavaa eikä vain nurkassa itkemistä.
Niinpä Nylén tekee ehdotuksen taiteilijoiden yhteiskunnallisen aseman parantamisesta. Parhaaksi ratkaisuksi hän keksii taiteilijapalkan, joka olisi samaa tasoa kuin lastentarhanopettajilla.
Jos taiteilijapalkka toteutuisi, alkaisi Nylénin visioissa Suomen taide-elämässä ihana onnen aika. Huutomerkeistä ei tule loppua, kun Antti innostuu: ”Hyvästi kateus, kyräily, pelko ja happamuus! Hyvästi kilpailu! Millaiseen onneen ja kauneuteen tämä siunauksellinen päätös meidät sysäisikään! Millainen voitto se olisikaan! Millaiseen kulta-aikaan ja mestariteosten runsauteen me huomispäivänä heräisimmekään!
Nylénin Häviö vahvistaa vanhan vinoilun, jonka mukaan kirjailijat puhuvat aina rahasta. Kirjoista heidän kanssaan ei voi puhua. Jos haluaa keskustella kirjallisuudesta, on mentävä rahamiesten pöytiin. Heillä on varaa puhua kirjoista ja kirjallisuudesta.
Sanataiteilija ei saa tarvitsemaansa huomiota olemalla tasapainossa ympäristönsä kanssa.
Kohahduttaminen tuo huomiota (ja tuloja) kuin Juhannustanssit.
Ilmoita asiaton viesti
Jos olisi olemassa taho joka voi kiistatta määritellä kuka on taiteilija niin taiteilijapalkka olisi mielestäni aivan kohdallaan.
”… lauletaan ylistystä muutamille upporikkaille pikkumiehille, jotka suoltavat aivokudosta mädättävää digitaalista saastaa suureen maailmaan”
tämä on kovin mielenkiintoinen näkemys
Ilmoita asiaton viesti
Matti, Nylén tarkoittaa pelifirmoilla rikastuneita. Teksti jatkuu näin: ”Sillä mistä syystä pelimoguleita ylistetäänkään? Siitä että he ovat rikkaita ja maksavat veronsa – vaikka voisivat, toisin kuin minä ja muut köyhät, yhtä hyvin olla maksamattakin.”
Ilmoita asiaton viesti
Niinpä on rikkaita joiden rikkaus suuren ylleisön silmissä on hyväksyttävää ja toisten sitten taas ei. Mutta tuo että suoltavat koukuttavaa, aivokudosta tylsistyttävää saastaa oli mistä jotenkin pidin – sattuvasti sanottu.
Ilmoita asiaton viesti
Nylén kirjoittaa erittäin hyvää ja lukukelpoista tekstiä.
Ilmoita asiaton viesti
Arvon kirjailija saisi olla vähän nöyrempi ja suvaitsevaisempi rahoittajiaan kohtaan. Ilman rikkaiden tekemää rahallista tulosta ja veronmaksukykyä, ei Herra Nylen saisi edes voita leivän päälle ja joutuisi menemään tavallisiin töihin.
Kyllä maailmassa erinomaisia kirjailijoita löytyy ihmisten joka tarpeisiin, ettei se yhdestä hyvästäkään miehestä ole kiinni:) Uskon myöskin, että uusia yrittäjiä tulee aina lisää, vaikka ansiot ovatkin heikkoja. Kaikista kirjoista ei vain tule koskaan myyntimenestystä.
Ilmoita asiaton viesti
”… lauletaan ylistystä muutamille upporikkaille pikkumiehille, jotka suoltavat aivokudosta mädättävää digitaalista saastaa suureen maailmaan”
Onpa Herra kirjailijalla otsaa nimitellä mahdollisimman rumasti fiksuimpiaan, jotka osaavat tehdä kiinnostavia juttujaan koko maailmalle ja miljoonille ihmisille, eikä vain pienelle lukijajoukolle.
Ilmoita asiaton viesti
Toivon mukaan en nyt omilla kommenteillani torpannut muuten mielenkiintoista aihetta. Saako itse nostaa itsensä kaapin päälle – ja vähätellä muita, myöskin näitä luovalla alalla toimivia ”rahamiehiä”?
Ilmoita asiaton viesti
Kirjoitin Antti Nylénin tärkeään ongelmaan pureutuvasta kirjasta näillä palstoilla jo marraskuun alussa. Silloin oli juuri julkaistu verotiedot ja moitittu vähäosaisia rikkaiden kadehtimisesta. Minusta olisi pitänyt puhua reiluuden ja oikeudenmukaisuuden kaipuusta.
Aivan yllättävä ryhmä ovat vapaat taiteilijat. Tiedän hyvin, koska isäni oli kuvanveistäjä, joka yritti elättää perhettään myymällä puuveistoksia.
Ja näinä päivinä olen lukenut Antti Nylénin esseemonologin Häviö (Kosmos 2018). Voin suositella. Ahkera ja ansioitunut esseekirjailija ja suomentaja Antti Nylén perheineen elää toimeentulon rajoilla ja ainaisessa rahapulassa. Ei se ole oikein maassa, jota olemme tottuneet nimittämään hyvinvointivaltioksi.
http://timouotila1.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuu…
Ilmoita asiaton viesti
Oikeassa olet siinä, että kulttuurintuottajat tarvitsisivat enemmän taloudellista turvaa. Moni muukin ammatinharjoittaja sitä tarvitsisi. Sitä en tiedä, että kuinka oikeudenmukaisesti kirjailijaliitot jakavat ja puoltavat tuensaajia?
Olen tässä lueskellut ihailemani kirjailijan Erno Paasilinnan teosta vuodelta 1972, eli ”mainio vallankumous”.
Siinä hän mm. kertoo tehneensä vuodesta 1962-68 välissä kirjasarjan viimeisen osan ohessa myöskin kolmea kulttuurilehteä, julkaisut kolme muuta teosta, osallistunut viiden muun kirjoittamiseen ja niiden ohessa hoitanut esitelmöitsijän, kiertävän maallikkosaarnaajan, ja kriitikon töitä. Huh johan tuossa jo hengästyy tätäkin työmäärää ajatellessa:) Samalla hän kertoo muuttaneensa asuntoakin kuusi kertaa, kaikkiaan neljässä eri kaupungissa.
Tuolloin hänen mukaansa Suomessa tuotettiin 3000 kirjanimikettä vuodessa. Tuon määrän lukeminen kestäisi kirja per päivä-vauhtia kymmenen vuotta. Ja kuten Paasilinna toteaa, olisi lukija myöskin kymmenen vuotta ajastaan jäljessä.
Meillä on niin pieni maa ja kieli, että harva varmaankaan pystyy elättämään itseään pelkästään suomenkielelle painetuissa kirjoissa. Siksi nämä muutamat meillä suuren suosion saaneet kirjailijat ”elättävät” kustantajia, jotta he voivat painattaa muitakin kuin vain parhaita kirjoja. Se on tietysti sääli, mutta jokaisessa ammatissa on omat riskinsä, jotka kaikki kuitenkin jo aloittaessaan tietävät.
Ilmoita asiaton viesti
Kaija Kelhu, #10.
”… jokaisessa ammatissa on omat riskinsä, jotka kaikki kuitenkin jo aloittaessaan tietävät.”
Taiteen ja tieteen tekijät eivät varmaan juuri koskaan tiedä, millaisia riskejä vapaan kirjailijan tai tutkijan uraan liittyy. Muutama stipendi ja apuraha antavat alkuvaiheessa liian ruusuisen kuvan. Kun niillä on jatkettu kitkutellen vuosikausia, paljastuu, miten epävarmaa tuollainen tulonmuodostus on. Jossakin vaiheessa paljastuu vielä, että eläkekin jää surkeaksi.
Vapaat taiteilijat ovat varsinaisia väliinputoajia. He ovat suorastaan ihmisryhmä, jota ei ole otettu lainkaan huomioon lainsäädännössä. Työttömille ja työkyvyttömillekin maksetaan jonkinlaista perustukea tai -tuloa. Stipenditaiteilijalta sellaisetkin vedetään pois, jos he ovat jonkin aikaa työskennelleet ”lahjavaroilla”.
”Systeemi on rakennettu niin tuskalliseksi ja epäinhimilliseksi, että ihmiset vasta viimeisessä kuolemanpelossaan keräävät voimiensa jäänteet ja hakevat turvaa laillisista oikeuksistaan.” Noin kirjoittaa Antti Nylén.
Tietenkin taiteilijoiden ja ”taiteilijoiden” ero on veteen piirretty. Mutta saavathan ”taiteilijatkin” sentään samat edut kuin työkyvyttömät…
Ilmoita asiaton viesti