Vihaisen miehen lohduton yksinpuhelu

Kirjailija Antti Nylén on vihainen: ”Vihaan tätä tympäisevää pohjoista maata, joka pitää minua taideorjanaan ja lohtumiehenään. Tahdon koko Suomen luhistuvan sontakeoksi, jonka huipulla palvotaan rahaa ja presidentin vauvaa ja lauletaan ylistystä muutamille upporikkaille pikkumiehille, jotka suoltavat aivokudosta mädättävää digitaalista saastaa suureen maailmaan.”

Tyylinäyte on Nylénin uudesta kirjasta (Häviö, Kosmos 2018), jota kirjailija kutsuu esseeproosaksi. Se on lohduton ja vimmainen yksinpuhelu kirjailijaelämästä. Sen pääosassa on raha, josta on huutava pula.

Nylén on menestynyt kirjailija. Menestystään Nylén kuvaakin laajasti heti Häviön aluksi. Hän on saanut apurahoja, kolme kirjallisuuspalkintoa ja hänellä on sen verran nimeä, että häntä kutsutaan esiintymään mitä erilaisimpiin tilaisuuksiin. Hän on esiintynyt pelkässä pyyhkeessä kalliolaisessa saunassa, saarnannut Agricolan kirkossa, kumartanut Kansallisteatterin suurella näyttämöllä ja leikkinyt rock-tähteä Savoy-teatterin lavalla. Parhaillaan hän on ehdokkaana Runeberg-palkinnon saajaksi.

Menestys ei ole pehmentänyt miestä. Katolilaista uskoa tunnustava Nylén ei tunne kiitollisuutta vaan tuhahtaa: ”Olkaa itse kiitollisia, että suostun ottamaan saastaiset kolikkonne pyhiin käsiini.”

Nylén sanoo olevansa niin menestynyt, että hänellä on varaa välinpitämättömyyteen. Hänen ei kuulemma tarvitse norkoilla Facebookissa tavallisten tallukoiden kanssa anelemassa näkyvyyttä ja pitämässä yllä suhteita. Hän on googlannut oman nimensä viimeksi kesällä 2008: ”Vain aristokraatit pysyvät nykyään elävien kirjoissa ilman tauotonta älypuhelimen sivelyä.”

Mutta ollakseen välinpitämätön Nylén välittää yllättävän paljon, mitä hänestä on sanottu. Hän käy läpi jopa yli kymmenen vuoden takaisia kriitikoitaan nimi nimeltä ja muistaa miten kateellinen Jarkko Tonttikin leimasi hänet äärikonservatiiviksi ja vihapuheen löylymestariksi.

Uhmakkaan kirjailijan menestyksen tiellä on yksi este: raha. Sitä on liian vähän. Nylén on kirjailija, mutta varsinaiselta ammatiltaan hän sanoo olevansa kerjäläinen. Hän elää almuilla, joita sanotaan apurahoiksi.

Nylén ei ole kuitenkaan tavallinen katujen kerjäläinen vaan hän on kerjäläisten eliittiä. ”Otan almuja vastaan hienoissa saleissa, tilaisuuksissa, joissa tarjoillaan petit foureja ja puhutaan miellyttävästi taiteen ja kirjallisuuden merkityksestä.”

Kun Nylén on ensin repinyt kappaleiksi suomalaisen kirjallisuuselämän, tunnustanut tappionsa ja ilmoittanut jopa, että suomenkielinen kirjallisuus ei merkitse hänelle mitään, hän kääntää lopulta takkinsa. Hänen mielestään kirjallisuuden onkin yllättäen oltava rakentavaa eikä vain nurkassa itkemistä.

Niinpä Nylén tekee ehdotuksen taiteilijoiden yhteiskunnallisen aseman parantamisesta. Parhaaksi ratkaisuksi hän keksii taiteilijapalkan, joka olisi samaa tasoa kuin lastentarhanopettajilla.

Jos taiteilijapalkka toteutuisi, alkaisi Nylénin visioissa Suomen taide-elämässä ihana onnen aika. Huutomerkeistä ei tule loppua, kun Antti innostuu: ”Hyvästi kateus, kyräily, pelko ja happamuus! Hyvästi kilpailu! Millaiseen onneen ja kauneuteen tämä siunauksellinen päätös meidät sysäisikään! Millainen voitto se olisikaan! Millaiseen kulta-aikaan ja mestariteosten runsauteen me huomispäivänä heräisimmekään!

Nylénin Häviö vahvistaa vanhan vinoilun, jonka mukaan kirjailijat puhuvat aina rahasta. Kirjoista heidän kanssaan ei voi puhua. Jos haluaa keskustella kirjallisuudesta, on mentävä rahamiesten pöytiin. Heillä on varaa puhua kirjoista ja kirjallisuudesta.

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu