Salainen sankari Stalin

Maailmalla on viime vuosina otsa kurtussa ihmetelty, miten Stalinin suosio kasvaa Venäjällä. Jos haluaa ymmärtää diktaattorin suosion syitä ja Venäjän kehitystä, kannattaa lukea Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitšin vastikään ilmestynyt kirja (Neuvostoihmisen loppu – Kun nykyhetkestä tuli second handia, Tammi 2018), jonka Vappu Orlov on ansiokkaasti suomentanut. Se on vaikuttava, osin järkyttävä, lähes 700-sivuinen dokumentti siitä, miten tähän on tultu.

Yhteisöromaaniksi nimetyn kirjan avainlauseeksi sopii oivallinen kiteytys: Venäjällä viidessä vuodessa voi muuttua kaikki, mutta kahdessasadassa vuodessa ei muutu mikään. Tämä venäläinen paradoksi on Neuvostoihmisen lopun punainen lanka.

Stalin saa kirjassa paljon huomiota. Moni sanoo, että Venäjä kaipaa vahvaa kättä, keppiä heiluttavaa päällysmiestä. Ihannehallitsija on voimakas ja oikeudenmukainen tsaari. Puoli maata haaveilee Stalinista, ja ajatus kulkee niin että jos puoli maata hänestä haaveilee, hän väistämättä ilmaantuu uudelleen.

Venäläiset ovat perestroikan jälkeen oivaltaneet, että Stalin on heidän salainen sankarinsa. Hänestä on tehty kymmeniä suosittuja kirjoja ja elokuvia, hänen kuviaan on ilmestynyt autojen tuulilaseihin. Stalin on valittu lukuisissa gallupeissa Venäjän suurmiesten ykkösketjuun.

Stalinia ylistetään, mutta demokratialle naureskellaan. Eräskin haastateltava julistaa, että venäläisellä on oltava sellainen aate, jotta iho nousee kananlihalle ja selkäpiitä karmii.

Kun toinen julistaa, että modernisointi voi Venäjällä toteutua vain pakkotyölaitosten ja teloitusten kautta, alkaa lukijankin selkäpiitä karmia. ”Demokratia! – se on Venäjällä naurettava sana. Demokraatti Putin – kaikkein lyhin vitsi.”

Kun Neuvostoliitto hajosi, vapauden huuma haihtui nopeasti. Pettymys annettuihin lupauksiin on ollut valtava. Venäjä ajautui alennustilaan ja konnat on helppo nimetä: Jeltsin, joka petti Venäjän ja Gorbatšov, joka petti kaiken.

Vuonna 1991 lähdettiin tekemään vallankumousta. Haluttiin vapautta ja noustiin barrikadeille. Ja mitä saatiin? ”Jeltsiniläinen ryövärien vallankumous.” Yhdet roistot ajettiin pois, toiset tulivat tilalle. Yleisen käsityksen mukaan ennen tehtiin asioita sentään yhteiseksi hyväksi, mutta perestroika toteutti vain harvojen unelmia.

Kirjassa on koskettava Suomi-kytkentä. Paikalliseen kommunistieliittiin kuulunut nainen alkaa yllättäen kesken Jeltsinin haukkumisen muistella isäänsä, joka osallistui talvisotaan. Isän mielestä suomalaiset sotilaat olivat valkoisia enkeleitä, jotka suksilla lumipuvuissaan ilmaantuivat joka paikkaan odottamatta, kuin enkelit.

Pala tahtoo nousta kurkkuun, kun venäläinen kertoo, miten suomalaiset pelastivat veden varaan joutuneita vihollisia, myös kertojan isän, tarjosivat ryypyn ja kuivat vaatteet, nauroivat ja taputtivat olkapäälle: ”Olet hengissä, Iivana!” Isä ihmetteli, että tällainenko on vihollinen. Sotavangiksi hän kuitenkin päätyi.

Rauhan tultua sotavangit vaihdettiin. Kirjassa kuvataan, miten vangit marssivat rajalla toisiaan vastaan. Suomalaiset otettiin vastaa halaten ja riemuiten, venäläiset tönittiin tylysti kuin viholliset piikkilanka-aitaukseen ja leimattiin pettureiksi: ”Pelastit oman nahkasi etkä synnyinmaata.” Venäläisille sotavangeille rapsahti kuusi vuotta pakkotyötä vankileirillä ilman oikeudenkäyntiä.

Aleksijevitšin kirjan suuriin ansioihin kuuluu se, että alleviivaamatta yhtään mitään se salakavalasti lisää lukijan ymmärrystä ja armollisuutta ihmistä kohtaan. Venäjän nykymenoa ei tarvitse hyväksyä, mutta on hyvä tietää, miten tähän on tultu.

En olisi etukäteen uskonut, että tavallisia ihmisiä haastattelemalla saa näin vangitsevan dokumentin. Uskomattoman taitavaa ja poikkeuksellista. Omalla listallani Neuvostoihmisen loppu on viime vuoden tärkein kirja.

 

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu