Salainen sankari Stalin
Maailmalla on viime vuosina otsa kurtussa ihmetelty, miten Stalinin suosio kasvaa Venäjällä. Jos haluaa ymmärtää diktaattorin suosion syitä ja Venäjän kehitystä, kannattaa lukea Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitšin vastikään ilmestynyt kirja (Neuvostoihmisen loppu – Kun nykyhetkestä tuli second handia, Tammi 2018), jonka Vappu Orlov on ansiokkaasti suomentanut. Se on vaikuttava, osin järkyttävä, lähes 700-sivuinen dokumentti siitä, miten tähän on tultu.
Yhteisöromaaniksi nimetyn kirjan avainlauseeksi sopii oivallinen kiteytys: Venäjällä viidessä vuodessa voi muuttua kaikki, mutta kahdessasadassa vuodessa ei muutu mikään. Tämä venäläinen paradoksi on Neuvostoihmisen lopun punainen lanka.
Stalin saa kirjassa paljon huomiota. Moni sanoo, että Venäjä kaipaa vahvaa kättä, keppiä heiluttavaa päällysmiestä. Ihannehallitsija on voimakas ja oikeudenmukainen tsaari. Puoli maata haaveilee Stalinista, ja ajatus kulkee niin että jos puoli maata hänestä haaveilee, hän väistämättä ilmaantuu uudelleen.
Venäläiset ovat perestroikan jälkeen oivaltaneet, että Stalin on heidän salainen sankarinsa. Hänestä on tehty kymmeniä suosittuja kirjoja ja elokuvia, hänen kuviaan on ilmestynyt autojen tuulilaseihin. Stalin on valittu lukuisissa gallupeissa Venäjän suurmiesten ykkösketjuun.
Stalinia ylistetään, mutta demokratialle naureskellaan. Eräskin haastateltava julistaa, että venäläisellä on oltava sellainen aate, jotta iho nousee kananlihalle ja selkäpiitä karmii.
Kun toinen julistaa, että modernisointi voi Venäjällä toteutua vain pakkotyölaitosten ja teloitusten kautta, alkaa lukijankin selkäpiitä karmia. ”Demokratia! – se on Venäjällä naurettava sana. Demokraatti Putin – kaikkein lyhin vitsi.”
Kun Neuvostoliitto hajosi, vapauden huuma haihtui nopeasti. Pettymys annettuihin lupauksiin on ollut valtava. Venäjä ajautui alennustilaan ja konnat on helppo nimetä: Jeltsin, joka petti Venäjän ja Gorbatšov, joka petti kaiken.
Vuonna 1991 lähdettiin tekemään vallankumousta. Haluttiin vapautta ja noustiin barrikadeille. Ja mitä saatiin? ”Jeltsiniläinen ryövärien vallankumous.” Yhdet roistot ajettiin pois, toiset tulivat tilalle. Yleisen käsityksen mukaan ennen tehtiin asioita sentään yhteiseksi hyväksi, mutta perestroika toteutti vain harvojen unelmia.
Kirjassa on koskettava Suomi-kytkentä. Paikalliseen kommunistieliittiin kuulunut nainen alkaa yllättäen kesken Jeltsinin haukkumisen muistella isäänsä, joka osallistui talvisotaan. Isän mielestä suomalaiset sotilaat olivat valkoisia enkeleitä, jotka suksilla lumipuvuissaan ilmaantuivat joka paikkaan odottamatta, kuin enkelit.
Pala tahtoo nousta kurkkuun, kun venäläinen kertoo, miten suomalaiset pelastivat veden varaan joutuneita vihollisia, myös kertojan isän, tarjosivat ryypyn ja kuivat vaatteet, nauroivat ja taputtivat olkapäälle: ”Olet hengissä, Iivana!” Isä ihmetteli, että tällainenko on vihollinen. Sotavangiksi hän kuitenkin päätyi.
Rauhan tultua sotavangit vaihdettiin. Kirjassa kuvataan, miten vangit marssivat rajalla toisiaan vastaan. Suomalaiset otettiin vastaa halaten ja riemuiten, venäläiset tönittiin tylysti kuin viholliset piikkilanka-aitaukseen ja leimattiin pettureiksi: ”Pelastit oman nahkasi etkä synnyinmaata.” Venäläisille sotavangeille rapsahti kuusi vuotta pakkotyötä vankileirillä ilman oikeudenkäyntiä.
Aleksijevitšin kirjan suuriin ansioihin kuuluu se, että alleviivaamatta yhtään mitään se salakavalasti lisää lukijan ymmärrystä ja armollisuutta ihmistä kohtaan. Venäjän nykymenoa ei tarvitse hyväksyä, mutta on hyvä tietää, miten tähän on tultu.
En olisi etukäteen uskonut, että tavallisia ihmisiä haastattelemalla saa näin vangitsevan dokumentin. Uskomattoman taitavaa ja poikkeuksellista. Omalla listallani Neuvostoihmisen loppu on viime vuoden tärkein kirja.
Herää kysymys, kukas tämä tällainen Svetlana on. Hän on syntynyt Neuvosto-Ukrainassa ja asunut pitkään Valko-Venäjällä. (Lähde: kustantajan nettisivu.) Kirjailijaa ei tämän pohjalta voi pitää ainakaan isovenäläisyyden edustajana.
Mutta mutta. Eipä ollut Stalinkaan venäläinen, vaan reuna-alueen ja etnisen vähemmistön miehiä. Hyvin on ukko rehabilitoitunut, varsinkin kun hänen vainojensa uhreina menehtyi ties kuinka monta miljoonaa ihmistä!
Omituisin keikaus on mielestäni Vladimir Putinin valtaannousu Boris Jeltsinin valitsemana perintöprinssinä, ja myöhemmin kuultu harmittelu, jolla sama Putin murehti Neuvostoliiton hajoamista. Putinistinen hegemonia on siis jokseenkin suora seuraus Neukkulan konkurssista, joten presidentin mielipaha ei voi olla kovin musertava.
Ilmoita asiaton viesti
Svetlana on alkuperältään aito neuvostoihminen, syntynyt Neuvostoliitossa eli Ukrainassa vuonna 1948.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos rakas esilukijani;)
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos, rakas lukijani, että jaksoit taas lukea blogin, vaikka se on melko pitkä.
Ilmoita asiaton viesti
Stalininsta löytyy jatkuvasti uutta aineistoa ja uusia kirjoja, mutta en tiedä kirkastuuko vai hämmentyykö isä-aurinkoisen kuva uusista kirjoista. Äskettäin törmäsin prof Stephen Kotkin kirjoihin u-tuubissa. (en ole vielä lukenut näitä)
Yksi perusajatuksista kirjassa on, että Stalin tovereineen uskoi kommunismiin – niin vahvasti, että sen nimissä piti tappaa kymmeniä miljoonia kulakkeja. Pari linkkia prof Kotkin esitelmääin aiheesta, mutta nämäkään kirjat tuskin selvittävät Stalin-mysteeriä täysin.
https://www.youtube.com/watch?v=jhi2icRXbHo
https://www.youtube.com/watch?v=Fq5Q6YfJtC0
Olisi mukava tietää lukevatko venäläiset länsimaisia teoksia neuvostohistoriasta? Olen vuosia sitten lukenut sekä Volhokonovin että Radzinskyn kirjat Stalinista. Historiat tapahtumat ovat tietysti samat molemmissa kirjoissa, mutta Radzinskyn sävy on palkon kriittisempi hirmuhallitsijaa kohtaan.
Ilmoita asiaton viesti
Tsaarien valta ja sen ohrana, neuvostovalta ja sen KGB istuttivat venäläiseen mieleen käsityksen jatkuvasta valvonnasta. Se koettiin myös huolenpidoksi. Aikoinaan tuttu neuvostoeversti totesi; ”täällä ei lennä kärpänenkään, etteikö KGB sitä tietäisi.
Oli syntynyt vahvojen johtajien ihailu ja kaipuu. Niinpä Pietari Suuri ja Stalin koetaan ihailtaviksi. Väkivallastaan huolimatta Stalinillakin oli saavutuksensa maan yhdistämisessä ja teollistamisessa.
Ilmoita asiaton viesti
Täytyy ehdottomasti ottaa lukemistoon!
Juuri sain luetuksi samaa aihetta käsittelevän Masha Gessenin kirjan ”Venäjä vailla tulevaisuutta”. Siinä kyllä ihmetellään kun venäläisihminen ”homo sovieticus” ei kadonnutkaan historian hämärään Neuvostoliiton hajottua vaan nostaa taas päätään.
Kun Svetlana Aleksijevits on ukrainalainen, niin hän on varmaankin kuullut ukrainalaisia kohdanneesta Stalinin aiheuttamasta ”holodomorista”, miljoonien ukrainalaisten tapattamisesta nälkään. Ehkäpä käsittelee sitä kirjassaankin?
Lukekaa holodomorin historiasta Anne Applebaumin teos ”Punainen nälkä”!
Ilmoita asiaton viesti
Ostin Masha Gessenin kirjan Venäjä vailla tulevaisuutta. Nyt luen toista kertaa sitä. On vaikeaa tajuta neuvoihmisen jälkeläisten kaksoisajattelua ja diktatuurin kaipuuta. Ilmeisesti se on kyseessä kun nyt Puola ja Unkari tuntevat vetoa diktatuuriin,
Olen vuosia ihmetellyt miten neuvostoihminen voi rakstaa Stalinia joka murhasi miljoonia ihmisiä, melkein joka suvusta. Ehkä paras selitys on seuraava:
Jokaisessa suvussa oli uhreja, vangittuja ja ammuttuja. Mutta samoissa suvuissa oli myös ilmiantajia, vartijoita, pahoinpitelijöitä ja tappajia.
Meidän voi olla mahdoton tajuta heidän jälkeläisiään jotka puhuvat miten Stalin sähköisti maan ja loi sen suuruuden. Miten voi puolustaa murhaajia, eikö sähköistystä olisi voitu toteuttaa ilman oman isoisän murhaamista? Onnistuihan se muissa maissa.
Ilmoita asiaton viesti
Sitä tosiaan jankutetaan Stalinin suuruutena kun sähköisti ja teollisti maatalousvaltaisen Venäjän. Mutta miten ja millä hinnalla? Millaisin miljoonin uhrein?
Viljaa vietiin länsimaihin miljoonia tonneja, jotta saatiin valuuttaa koneisiin ja laitteisiin, ja kansaa kuoli läjäpäin siitä syystä nälkään. Varsinainen sankari!
Venäläiset musikat olisivat olleet mielissään hitaammasta teollistamistahdista kun kaupoissa olisi ollut myytävänä edes saippuaa, ja leipää pöydässä sen verran että henki olisi perheellä säilynyt.
Kerrotaan, että eräs musikka, joka oli palkittavana, kysyi, saisiko mitalin asemesta säkin jauhoja? Kai aatteellisinkin rähmäsilmä ymmärtää kuinka ukon kävi?
Ilmoita asiaton viesti
”Jokaisessa suvussa oli uhreja, vangittuja ja ammuttuja. Mutta samoissa suvuissa oli myös ilmiantajia, vartijoita, pahoinpitelijöitä ja tappajia.”
– Räikein ja raain – ja siinä mielessä erinomainen – esimerkki ”divide et impera” -hallintoperiaatteesta.
Ilmoita asiaton viesti
”Ehkä paras selitys on seuraava: Jokaisessa suvussa oli uhreja, vangittuja ja ammuttuja. Mutta samoissa suvuissa oli myös ilmiantajia, vartijoita, pahoinpitelijöitä ja tappajia.”
Leo, juuri näin. Sama ajatus on myös Aleksijevitšin kirjassa. Yksi haastateltava sanoo: ”Koko meidän onnettomuutemme on se, että meillä pyövelit ja uhrit ovat niitä samoja ihmisiä.”
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos Jorma mielenkiintoisesta esittelystäsi. Tuon kirjan minunkin pitää ensitilassa hankkia. Stalinin valtava suosio on aina ihmetyttänyt, koska eikö ihmiset enää muista tai välitä muistaa niitä oman maan miljoonia uhreja, joita Stalinin käskystä tekaistuin syin murhattiin tai lähetettiin leireille kuolemaan.
Ilmoita asiaton viesti