Himojuoksijan yllä hulluuden kultapölyä
Muutama vuosi sitten 38-vuotiaalla himojuoksijalla oli ongelma. Hänen naissuhteensa oli ajautunut umpikujaan. Miten selvitä kriisistä? Mies lähti selvittämään päätään juoksemalla eikä kestänyt kauan, kun hän oivalsi: ”En minä ketään naista rakasta niin kuin juoksulenkkiä aurinkoisessa aamussa.”
Se oli naissuhteen loppu.
Juokseva kirjailija Karo Hämäläinen, 42, on kirjoittanut raastavan kirjan juoksemisesta (Miksi juoksen, Otava 2019). Juoksemisen ympärillä pyörii koko elämä; ihmissuhteet, työ ja vapaa-aika. Hikeä pukkaa pintaan lukijallekin Hämäläisen matkassa.
Parinkymmenen maratonin jälkeen juoksusta riippuvaisella miehellä oli tyhjä olo. Maratoneissa ei tuntunut olevan enää mitään mieltä. Alkoholisti haluaa lisää viinaa, pitkänmatkanjuoksija vaatii entistä pitempiä matkoja, uutta kipinää. Alkoi ultrajuoksujen aika.
Hämäläisen juoksu-ura huipentui vuonna 2017, kun hän runsaassa neljässä kuukaudessa kiersi kolme legendaarista ylipitkää kisaa: toukokuussa Karhunkierros Kuusamossa (160 km), heinäkuussa Ylläs-Pallas-Hetta (134 km) ja lokakuussa Vaarojen maraton Kolilla (130 km).
Tämän triplan jälkeen Hämäläinen oli kypsä kysymään, onko hommassa mitään järkeä. Vaarassa oli paitsi mielenterveys myös fyysinen terveys.
Pitkien matkojen yllä leijuu hulluuden kultapölyä, kuten Hämäläinen kirjoittaa, ja se ajoi hänet myös osallistumaan ylipitkille matkoille. Himojuoksija unohti vanhan hokeman: mitä pidempi matka, sitä tyhmempi jätkä.
Ultrajuoksujen vaiheista kirjoittaessaan Hämäläinen on parhaimmillaan. Lukija kärsii juoksijan mukana ja tuntee melkein fyysistä kipua, kun väsymys painaa päälle. Eikä rasitus pääty maaliin, sillä kisanjälkeishorkka kuuluu ultrajuoksun kokonaiselämykseen.
Karhunkierroksen jälkeen viluinen mies söi keiton, raahusti hampaat kalisten mökkiin, kävi suihkussa ja oli lähdössä maalialueelle, kun horkka iski: ”Hampaat kalisivat, koko ruumis vapisi. Syöksyin peiton alle, vedin peiton pään yli ja hengitin. Hengitin. Hen-gi-tin. Sain kropan rauhoittumaan. Nukahdin hetkessä.”
Juoksemisen filosofiasta Hämäläisellä on paljon totista sanottavaa. Täältä sohvan pohjalta tuntuu välillä, että överiksi menee. Jos rohkenisin, tekisin kuin Virpi Kuitunen Aino-Kaisa Saariselle, taputtaisin Karoa selkään ja sanoisin, ettei juokseminen niin kuolemanvakavaa ole.
Karolle juoksu on ollut enemmän kuin elämäntapa. Se on metafora ja keino jäsentää itseään. Juoksemalla Karo Hämäläinen vastaa kysymyksiin: Kuka minä olen? Miksi juoksen? Miksi elän? Hänelle juoksu symboloi vapautta. Juoksulla hän hallitsee sekä iloaan että suruaan.
Jotta draaman kaari olisi täydellinen, Hämäläinen palaa kirjan lopussa alun kiteytykseen: ”En minä ketään naista rakasta niin kuin juoksulenkkiä aurinkoisessa aamussa.”
Kovien juoksurääkkien jälkeen näkemys on pehmentynyt: ”Juoksu on ajattelun väline. Se on peili niin kuin tyyni Eläintarhanlahti, joka heijastaa juoksijan näköisen miehen. Tämän korvaan se kuiskaa: tiedän, että voisin rakastaa niin kuin aurinkoisen aamun lenkkiä.”
Karo Hämäläinen on kirjoittanut väkevän kirjan, joka kestää kansainvälisen vertailun. Esimerkiksi japanilaisen kulttikirjailijan Haruki Murakamin juoksukirja (Mistä puhun kun puhun juoksemisesta, Tammi) on löysää lepertelyä Hämäläisen monitasoiseen tekstiin verrattuna.
Hämäläisen ja Murakamin vauhdissa taustalle voi kuvitella Martti Jukolan selostusta Berliinin olympialaisista: Murakoso jää, ei kun Murakami jää, Murakami jää…
Kommentit (0)