Sota erotti, erotiikka yhdisti

Luin Ville Hytösen uutuusromaanin Luumun polte (Gummerus 2019) jo pari viikkoa sitten. Lukemisen jälkeen en oikein osannut päättää, mitä kirjasta pitäisi ajatella. Pelkäsin, että sanon siitä jotakin todella noloa, mikä kaduttaa jälkeenpäin.

Nyt olen lukenut Luumun poltteesta kahden johtavan kriitikon arviot. Ne ovat suorastaan riemastuttavalla tavalla täysin vastakkaiset. Esittelen arvioita, koska niissä kiteytyvät myös omat ristiriitaiset tuntemukseni.

Kirjallisuuslehti Parnasson vastaava tuottaja, kirjailija Karo Hämäläinen ylisti Suomen Kuvalehden blogissaan Luumun poltteen järisyttäväksi romaaniksi: ”Ville Hytönen kirjoittaa järkyttävän hyvin. Hänen virkkeissään on lyyrikon rytmi. Hän käyttää vertauskuvia luontevasti niin, että ne sulautuvat proosaan.”

Olen myyty, Hämäläinen huudahti!

Helsingin Sanomiin Luumun poltteen arvioi Nuori Voima -lehden päätoimittaja Vesa Rantama, jonka yhteenveto oli tyly: ”Valitettavasti lopputulos on kirjallisen turistin kömpelö ja rappio­romanttinen Balkan-trippi…Lauseet kompastelevat täytesanojen ja tarpeettoman informaatiolastin alla kuin motiivinsa hukanneessa sadussa.”

Luumun polte kertoo bosnialaisen naisen ja serbialaisen miehen eroottisen tarinan Balkanilla. Rakastellaan ja juopotellaan. Kertojana on maagisen realismin hengessä mustarastas.

Tapahtumat ajoittuvat Jugoslavian sotien jälkimaininkeihin. Symboliikkaa suorastaan tyrkytetään lukijalle. Kun nainen ja mies yhtyvät, myös Serbia ja Bosnia yhtyvät. Minkä sota erotti, sen erotiikka yhdisti.

Itse suhtaudun pelokkaasti sekä sotaan että erotiikkaan, jotka ovat vaikeita aiheita myös romaanitaiteessa. Vesa Rantama ilakoi, että Hytönen olisi vahva ehdokas, jos Suomessa jaettaisiin palkintoja romaanien huonoista seksikuvauksista.

Esimerkki Luumun poltteesta: ”Hän teki sen mitä miehet vuosituhansien ajan osoittaakseen halunsa ja lisääntymiskykynsä – veti naisen itseään vasten niin, että tämä tunsi hänen jäykistyneen elimensä. Se työntyi kiinalaispeiton alta kuin tulivuori vuosisatojen ajan vasten maan pintaa ja halusi vapauttaa itsensä valloilleen.”

Kun käyttää paljon vertauksia, aina ei voi onnistua. Mikä on Hämäläiselle rujoa ja herkkää, se on Rantamalle kömpelöä ja kiusallista. Aamulehtikin panee lusikkansa soppaan ja otsikoi: Ville Hytösen uutuuskirja on ainutlaatuinen suoritus eroottisen proosan saralla. Pätevin perustein voi päätyä aivan erilaisiin lopputuloksiin.

Hämäläisen ja Rantaman arvioiden jälkeen on turvallista asettua välimaastoon ja ymmärtää kumpaakin. Kirjailijan työn mitätöimiseen omat rahkeeni eivät riitä.

Hytönen kirjoittaa hyvin, mutta liika on liikaa. Kielikuvat syövät toisiaan, kun niitä vyörytetään lukijan silmille sivu toisensa jälkeen.

Jokainen päätelköön itse, käyttääkö Hytönen vertauskuvia luontevasti vai kömpelösti. Hyvästä yrityksestä annan täyden kympin. Tässä oma suosikkini:

Naisen selkä oli kuin postikortin silta, pakarat kuin bulgarialaisen rekan kaksi sileäksi ajettua rengasta ja hahlo montenegrolainen kanjoni jugoslavialaisessa elokuvassa. Ja kun Srđan käänsi naisen, hän näki jotain joka oli syvää kuin haava, ei-julkeaa ja lämmintä ja innostuneena pyöreä kuin Pariisista lähetetty pastilli. He olivat kuin lapsuudestaan juuri irtautuneita.”

Kun en tunne Hytöstä, en tiedä, miten tosissaan hän on, kun keksii kielikuviaan. Joka tapauksessa Luumun polte näyttää herättävän tunteita puolesta ja vastaan. Siinä on selvästi kulttikirjan ainekset.

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu