Taivaallisia tarinoita maan kamaralta

Harvoin tulee kiinnittäneeksi suurta huomiota lukemiensa kirjojen nimiin. Nimi ei paljon paina, kun lukemista valitsee, jos kirjailija on tuttu ja hyväksi havaittu.

Aloin pohtia kirjojen nimiä, kun luin Juha Siron uuden romaanin Yllämme kaartuva taivas (Like 2019). Nimi ei sano mitään teoksen sisällöstä, mutta nyt kiinnitänkin huomiota taivaaseen. Se esiintyy yllättävän usein kirjojen nimissä. Taivaalla myydään muitakin kuin hengellisiä tuotteita.

Kun keksitään taivas romaanin nimeen, ristitään kädet ja toivotaan, että kirja saa siivet selkäänsä ja nousee elämää suuremmaksi. Kukapa kirjailija ei haluaisi kirjoittaa elämää suurempaa romaania.

Yhdeltä istumalta muistin toistakymmentä taivaallista kirjan nimeä. Parhaasta päästä on Daniel Katzin huumoriromaanin nimi: Mikko Papirossin taivaallinen niskalenkki.

Muita taivaskirjoja viime vuosilta: Kjell Westön Rikinkeltainen taivas, Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat, Piia Leinon Taivas, Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, Olli Jalosen Taivaanpallo, Antti Tuurin Taivaanraapijat, Markku Mantilan On toinenkin polku taivaaseen, Tapani Baggen Musta taivas, Essi Ihosen Ainoa taivas ja Tiina Raevaaran Eräänä päivänä tyhjä taivas. Samaan sarjaan voidaan sijoittaa Paula Nivukosken taivaallinen esikoisromaani Nopeasti piirretyt pilvet.

Tässä on vain pieni, satunnainen otos taivaskirjojen nimistä. Keksikää lisää! Mitään rajaa ei ole; kattona on vain taivas.

Sitten muutama sana tamperelaisen Juha Siron romaanista Yllämme kaartuva taivas. Se on kahdessa aikatasossa liikkuva tarina, jossa fasismi ja ilmastonmuutos kiedotaan yhteen jännittävällä tavalla. Katastrofi seuraa molemmista.

Berliinissä poika, jonka nimeä ei mainita, kasvaa aikuiseksi 1930-luvulla samaan aikaan, kun natsit nousevat valtaan Saksassa. Hän osallistuu toiseen maailmansotaan valokuvaajana ja elää sodan jälkeen traumoineen Venetsiassa.

Romaanin toisessa aikatasossa vuonna 2026 kolme miestä etsii turvapaikkaa ilmastonmuutoksen runtelemalla aavikolla.

Juha Siro kirjoittaa hyvää suomea. Runoilijatausta näkyy tekstissä. Koulupojan elämää Berliinissä ja natsismin ujuttautumista saksalaisten arkeen hän kuvaa kiinnostavasti, vaikka natsi-Saksa aiheena ei uutuudellaan häikäise.

Kansanjohtajan syntymäpäivänä poika ja hänen tyttöystävänsä liikkuvat Berliinin kaduilla. Heitä vastaan tulee lapsia kukkakimput käsissään. Kaikkialla kuuluu marssimusiikkia. Käydään seuraava keskustelu:

”Minkä tälle teet, Elke sanoo.

Mille, poika kysyy.

Että lapset huijataan aikuisten asialle.”

Vuoropuhelussa on helppo nähdä yhtymäkohtia ajankohtaiseen keskusteluun ilmastonmuutoksesta. Lapsia esitellään ilmastopolitiikan suurina asiantuntijoina jopa päättäjien kansainvälisillä foorumeilla.

Siron kirjan yksi ongelma on se, että tulevaisuuden dystopia ei oikein toimi. Tuntuu kuin kirjailija ei olisi luottanut natsitarinaansa, vaan ymppää kirjaan puoliväkisin muodikkaan ilmastoteeman, joka jää kuitenkin ohueksi ja irralliseksi.

Kaipasin Siron tekstiin lisää särmää ja konkretiaa. Nyt kaikki valuu ikään kuin mieltä ja tarkoitusta vailla. Päähenkilöön ei saa otetta.

Yllämme kaartuva taivas roikkuu maan kamaralta katsottuna ilmassa tyhjän päällä, on ymmällään ja kysyy itsekin viimeisissä sanoissaan: mistä kaikessa on kysymys.

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu