Donnerin viimeinen taisto
Jörn Donner, 86, päättää uuden kirjansa dramaattisesti: ”Uskon tulleeni siihen ikään, jossa loppu on pelkkää hiljaisuutta.” Hän arvelee, että tämä on hänen viimeinen taistonsa, kuten pienen punaisen kirjan nimikin kertoo (Jörn Donner: Viimeinen taisto, Otava 2019).
Vielä ei ole kuitenkaan hiljaisuuden aika. Donner heiluttaa yhä sanan säilää terhakkaasti, tekee pieniä pistoja sinne tänne, vaikka alakulo yrittää ottaa vallan ja moninaiset sairaudet painavat päälle.
Kunnioitan vanhoja ihmisiä eikä tulisi mieleenikään valittaa, että Donner kirjoittaa niitä näitä ja narisee joutavia. On hienoa, että kustantaja tarjoaa ainakin yhdelle vanhukselle julkisen väylän purkaa pahaa mieltään. Kaikille sellaista etuoikeutta ei ole suotu.
Donner kantaa kaunaa erityisesti Helsingin Sanomille, jonka hän nimeää valtakunnalliseksi tasapäistäjäksi, kulttuurisivut surkeuden, keskinkertaisuuden ja kaikenkarvaisten musiikkijuttujen hetteiköksi. Lähestulkoon pohjanoteerauksena hän pitää kulttuurisivujen taannoista kansijuttua, jossa poseerasivat poptähti Danny, 76, ja tangokuningatar Erika, 25.
Tunnettuja henkilöitä Donner on vuosien varrella pilkannut milloin mistäkin syystä eikä tilanne ole muuttunut. Nyt käy ilmi, että hän ei voi sietää Lenitaa, Jari Tervo kirjoittaa usein roskaa, kuten Raija Oranen, joka uskaltautui Donnerin reviirille ja teki kirjan Mannerheimistä.
Orasen kirjaa kokosivun ilmoituksessa Hesarissa kehunut Gustav Hägglund puolestaan on ”kuuluisa kehuskelija ja metsästäjä, sietämättömän itsekeskeinen, joten sopii hyvin, että hän kehuu Orasta”.
Mielenkiintoista, että Donner ei voi sietää itsekeskeisiä ihmisiä!
Ilmassa leijuu lievä kateuden henki, kun Donner piikittelee kirjailijakollegoitaan. Sen hän huomaa itsekin ja arvelee, että iän karttuessa kateus lisääntyy.
Raija Orasesta kirjoittaessaan hän alkaa yllättäen vetää sanojaan takaisin: ”Mitä syytä minulla on tykätä hänestä huonoa, hänhän myy massoittain kirjoja, mitä minä en tee. Pitää varoa tämäntyyppistä kateutta.”
Kirjan riipaisevimpia jaksoja ovat Donnerin inhorealistiset kuvaukset sairauksistaan ja niiden seurauksista julkisilla paikoillakin. Sairauksien lista on niin mykistävä, että lainaan sen kokonaan:
”Huonot hampaat, jotka monen vuoden kuluessa vaihdettiin kalliisiin implantteihin, eturauhassyöpä, polvivammoja, joita yritettiin korjata useaan otteeseen tuloksetta, minkä jälkeen polvien tilalle laitettiin titaani- ja keraamiproteesit, huonontunut näkö, joka korjattiin leikkauksella, molemmista silmistä samalla kertaa, kunnes aloin taas nähdä, keuhkosyöpä, johon sain sekä leikkaus- että sädehoitoa, hengitysvaikeuksia, niin sanottu keuhkoahtaumatauti, jota pitää tarkkailla koko ajan. Kulumia selässä, jota hoidetaan fysioterapiassa, sydämen vajaatoiminta, joka korjattiin radikaalilla leikkauksella vaihtamalla sydämeen aortan läppä, radikaalin ranneleikkauksen uhka, joka peruuntui, minkä jälkeen ryhdyin käymään päivällisillä ranneprofessorin kanssa. Lisäksi kuulo on heikentynyt, ei enää sirkkojen siritystä, ei korkeita ääniä.”
Vaikuttavan sairauskertomuksen jälkeen on pakko arvostaa Donnerin sitkeyttä. Hänen henkinen uteliaisuutensa ei ole vähentynyt. Vai onko sittenkin, hän itse kysyy epäröiden?
Viimeistä taistoa leimaa alakuloinen perusvire, mutta Donner vakuuttaa, ettei kaikki ole pelkkää kurjuutta: ”Täytyy tuottaa pahanilmanlinnuille pettymys. Minulla on sekä onnellisia päiviä että onnellisia hetkiä. Usein.”
Donner on ja pysyy, vai pysyykö sittenkään. Jörn Donner muistetaan monista tepauksistaan, mutta tuuli tulee pyyhkimään hänenkin tekonsa historian havinaan. Ilkeintä oli kun hän haukkui lapsensa.
Ilmoita asiaton viesti
Jääkiekkokäsitteistöä lainaten: Jörkka menee päätyyn asti. Muutaman vuoden takainen ”Mammutti” olisi voinut olla hänen kirjallinen testamenttinsa ja yhteenvetonsa, mutta vielä mitä!
Gustav Hägglundille piikittely on herkullinen yksityiskohta siinä mielessä, että se on jonkinlainen kurkistus ristiriitoihin ns. ankkalammessa. Itäsuomalaisin silmin ruotsinkieliset ovat aina sopuisia ja hyvällä tuulella, ja jollain tavoin askeleen edellä meitä ummikko-ugreja. (Tässä yhteydessä terveiset kummipojalleni – vänliga hälsningar till Theo!)
Maininta Lenitasta on myös mielenkiintoinen. Airisto on niin vahva henkilöbrändi, että etunimi riittää, ja kas kas, minkä sanan varaan onkaan Donnerin uuden kirjan kansi laadittu! Lenitan ja Jörn Donnerin välille voi hyvin ajatella kilpailuasetelman, jos ei muusta niin mediakiinnostuksesta.
Ilmoita asiaton viesti
Donner kirjoittaa, että ”Lenita on kokenut minut vain steriilissä TV-studiossa”.
Ilmoita asiaton viesti
Tuo nyt ei dokumentoidusti pidä aivan paikkaansa, sillä eräässä ohjelmassa Jörkka, Vesku ja Lenita istuskelivat leirinuotiolla ja keskustelivat leppoisasti keskenään.
Ilmoita asiaton viesti
Minäkin katsoin ja mukavaa tuntui kaikilla olevan.
Ilmoita asiaton viesti
Kamera kertoo muuta.
Viite:
https://www.ruutu.fi/video/1377270
Ilmoita asiaton viesti
No katsoin videon ilman ääntä ja seurasin tarkasti vain kehonkieltä. Pysyn tiukasti kannassani, että hauskaa heillä tuntui olevan. Jörkka oli aluksi hieman tylyn oloinen, mutta ei se tunnetila koko aikaa kestänyt. V*tutti tietysti hiukan, kun toiset kaksi olivat joskus olleet sillai ja hänen panomiehen maineensa hieman järkkyi.
Ilmoita asiaton viesti
Outoa sinänsä, että Windows ei toista ko. videon ääntä, mutta Linux toistaa.
Käytän molempia.
Ilmoita asiaton viesti
Laitoin itse tahallisesti äänet pois, kun halusin lukea nimenomaan tuota kehonkieltä.
Kyllä siinä jännitteitäkin oli, mutta kieltämättä heillä hauskaakin oli.
Ilmoita asiaton viesti
Ari, luulen, että Hannun kommentti numero 7 oli tarkoitettu Jormalle.
Ilmoita asiaton viesti
Voi olla, mutta ei kai siihen puuttumien huonontanut keskustelua? Saatiinpa ainakin hyvä videolinkki esille. Vapaavuorossa on nykyisin kovin vähän keskustelua, pitäisköhän tulla tänne takaisin pitämään henkeä yllä?
Ohi aiheen voin elvistellä näytelleeni joskus Jörn Donnerin elokuvassa laukaus tehtaalla. Sain palkioksi 19 markkaa, eli reilut kolme euroa.
Ilmoita asiaton viesti
Meinasin sanoa, että eikös tuo ollut Erkko Kivikosken elokuva, mutta wikistä näin, että Donner oli tuottaja.
Ilmoita asiaton viesti
En missään nimessä tarkoittanut, ettet saisi vastata mihin kommenttiin hyvänsä, vaan sitä, että juuri tuo vastauksesi saattoi sisältönsä puolesta mennä ohi maalin, koska hän tarkoitti nimenomaan sitä, että kamera todistaa saman, minkä me kaksikin olimme todenneet.
Ilmoita asiaton viesti
Niinpä;))))
Ilmoita asiaton viesti
Ihan kateuttaa, kun kulttuurivaikuttaja Donner on aina tehnyt sitä mitä haluaa.
Muut tekevät sitä mitä osaavat.
Ilmoita asiaton viesti
Monimielinen kommentti. Siinäkin on hohtonsa, jos osaa asiansa.
Ilmoita asiaton viesti
Jörn Donner teki v. 2010 hienon tv-sarjan Mannerheimista, sotilaasta joka vuonna 1935 oli osallistunut Kai Donnerin hautajaisiin.
Erityisen vaikuttava tyylikeino tuossa tv-työssä oli kameran asettaminen kuvaamaan katunäkymää esimerkiksi Helsingissä, Pietarissa tai Vaasassa. Kuva oli tavallaan staattinen ”taulu”, koska sen rajaus tai suunta ei muuttunut pitkiin aikoihin. Kuvassa kuitenkin tapahtui koko ajan, kuten kaupunkimiljöössä yleensä keskellä päivää. Sitä huomasi katselevansa kuin näköalaa ikkunasta, kiireettä ja kiinnostuneena.
Samaa tehokeinoa muistan ohjelmassa käytetyn myös Odessan portaissa (nuoria ukrainalaisnaisia), Portugalin Praia da Rochan hiekkarannalla (tuulessa lepattavia päivänvarjoja) ja sarjan päätösjaksossa Helsingin katutason alapuolella (metrojuna matkustajineen).
Ilmoita asiaton viesti
Luin kommentteja Donnerista. Puhuttiin hyvin kauniisti totuuden puhuja Jeesuksesta ihmisen vapahtajana. Onko jotain tekemistä kielen kanssa?
Suomenkielisiä valmistetaan omakielisissä hartauksissaan kohtaamaan Jumalan valtakunta isänmaan sankarikummuissa.
Ilmoita asiaton viesti
Elämän lopussa vaikeinta on luopuminen. Siispä onko elämän tarkoitus elämä itse?
Ilmoita asiaton viesti
Oman kokemukseni mukaan monellekaan kuolemaa lähestyvälle se luopuminen ei ole kovin vaikeata. Useat haluaisivat jouduttaa tuonelaan pääsyään.
Kun oma isäni oli syöpäpotilaana tilanteessa, jossa lääkäri oli antanut hänelle enää kaksi viikkoa elinaikaa, niin sisareni kysyessä häneltä miltä tuntuu kun tietää kuolevansa, isäni vastasi siihen: ”Se tuntuu samalta kuin jos olisi ollut elokuvateatterissa ja katsonut hyvän leffan, jonka jälkeen tulee teksti ”The End”, valot syttyvät ja on aika lähteä kotiin.”
Ilmoita asiaton viesti