Donnerin viimeinen taisto

Jörn Donner, 86, päättää uuden kirjansa dramaattisesti: ”Uskon tulleeni siihen ikään, jossa loppu on pelkkää hiljaisuutta.” Hän arvelee, että tämä on hänen viimeinen taistonsa, kuten pienen punaisen kirjan nimikin kertoo (Jörn Donner: Viimeinen taisto, Otava 2019).

Vielä ei ole kuitenkaan hiljaisuuden aika. Donner heiluttaa yhä sanan säilää terhakkaasti, tekee pieniä pistoja sinne tänne, vaikka alakulo yrittää ottaa vallan ja moninaiset sairaudet painavat päälle.

Kunnioitan vanhoja ihmisiä eikä tulisi mieleenikään valittaa, että Donner kirjoittaa niitä näitä ja narisee joutavia. On hienoa, että kustantaja tarjoaa ainakin yhdelle vanhukselle julkisen väylän purkaa pahaa mieltään. Kaikille sellaista etuoikeutta ei ole suotu.

Donner kantaa kaunaa erityisesti Helsingin Sanomille, jonka hän nimeää valtakunnalliseksi tasapäistäjäksi, kulttuurisivut surkeuden, keskinkertaisuuden ja kaikenkarvaisten musiikkijuttujen hetteiköksi. Lähestulkoon pohjanoteerauksena hän pitää kulttuurisivujen taannoista kansijuttua, jossa poseerasivat poptähti Danny, 76, ja tangokuningatar Erika, 25.

Tunnettuja henkilöitä Donner on vuosien varrella pilkannut milloin mistäkin syystä eikä tilanne ole muuttunut. Nyt käy ilmi, että hän ei voi sietää Lenitaa, Jari Tervo kirjoittaa usein roskaa, kuten Raija Oranen, joka uskaltautui Donnerin reviirille ja teki kirjan Mannerheimistä.

Orasen kirjaa kokosivun ilmoituksessa Hesarissa kehunut Gustav Hägglund puolestaan on ”kuuluisa kehuskelija ja metsästäjä, sietämättömän itsekeskeinen, joten sopii hyvin, että hän kehuu Orasta”.

Mielenkiintoista, että Donner ei voi sietää itsekeskeisiä ihmisiä!

Ilmassa leijuu lievä kateuden henki, kun Donner piikittelee kirjailijakollegoitaan. Sen hän huomaa itsekin ja arvelee, että iän karttuessa kateus lisääntyy.

Raija Orasesta kirjoittaessaan hän alkaa yllättäen vetää sanojaan takaisin: ”Mitä syytä minulla on tykätä hänestä huonoa, hänhän myy massoittain kirjoja, mitä minä en tee. Pitää varoa tämäntyyppistä kateutta.”

Kirjan riipaisevimpia jaksoja ovat Donnerin inhorealistiset kuvaukset sairauksistaan ja niiden seurauksista julkisilla paikoillakin. Sairauksien lista on niin mykistävä, että lainaan sen kokonaan:

”Huonot hampaat, jotka monen vuoden kuluessa vaihdettiin kalliisiin implantteihin, eturauhassyöpä, polvivammoja, joita yritettiin korjata useaan otteeseen tuloksetta, minkä jälkeen polvien tilalle laitettiin titaani- ja keraamiproteesit, huonontunut näkö, joka korjattiin leikkauksella, molemmista silmistä samalla kertaa, kunnes aloin taas nähdä, keuhkosyöpä, johon sain sekä leikkaus- että sädehoitoa, hengitysvaikeuksia, niin sanottu keuhkoahtaumatauti, jota pitää tarkkailla koko ajan. Kulumia selässä, jota hoidetaan fysioterapiassa, sydämen vajaatoiminta, joka korjattiin radikaalilla leikkauksella vaihtamalla sydämeen aortan läppä, radikaalin ranneleikkauksen uhka, joka peruuntui, minkä jälkeen ryhdyin käymään päivällisillä ranneprofessorin kanssa. Lisäksi kuulo on heikentynyt, ei enää sirkkojen siritystä, ei korkeita ääniä.”

Vaikuttavan sairauskertomuksen jälkeen on pakko arvostaa Donnerin sitkeyttä. Hänen henkinen uteliaisuutensa ei ole vähentynyt. Vai onko sittenkin, hän itse kysyy epäröiden?

Viimeistä taistoa leimaa alakuloinen perusvire, mutta Donner vakuuttaa, ettei kaikki ole pelkkää kurjuutta: ”Täytyy tuottaa pahanilmanlinnuille pettymys. Minulla on sekä onnellisia päiviä että onnellisia hetkiä. Usein.”

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu