Urhon rinnalla sitkeä Sylvi
Sylvi Kekkonen (1900-1974) eli julkisen elämänsä Urho Kekkosen varjossa. Hän oli pieni ja siro nainen, joka hillitsi itsensä ja vetäytyi mielellään taka-alalle. Hänessä oli myös yllättävää särmää, joka veti hänen ystävikseen boheemeja taiteilijoita.
Aiemmin runoilijana tunnettu Johanna Venho on kirjoittanut faktaa ja fiktiota sekoittavan romaanin Sylvi Kekkosesta (Ensimmäinen nainen, WSOY 2019). Venho onnistuu kaunokirjallisin keinoin piirtämään uskottavan tuntuisen henkilökuvan taannoisesta tasavallan ensimmäisestä naisesta.
Kirja koostuu pääasiassa Sylvin monologeista elokuussa 1966 Kekkosten kesämökillä Katermassa, missä ensimmäinen nainen purkaa tuntojaan juuri kuolleelle ystävälleen Marja-Liisa Vartiolle. Toisaalla toinen ystävä, kuvanveistäjä Essi Renvall pohtii Sylvin elämää samalla kun yrittää tehdä hänestä veistosta.
Yleinen mielikuva Sylvi Kekkosesta lienee se, että hän oli hiljainen hissukka, joka rakasti, kärsi ja unhoitti samaan aikaan kun Urho huiteli maailmalla ja eli ns. täyttä elämää. Urhon varjo seurasi Sylviä kaikkialla: ”Minä hätkähdän. Aina puhe kääntyy Urhoon. Minkä sille mahtaa. Olen ison liekin vierellä kytevä pikku kipinä.”
Kirjoittaminen oli Sylville tärkeää, mutta siinäkin hänellä oli vertailukohde lähellä: ”Urhon jokainen lause on nuoli, jolla on määränpää. Minun lauseeni ovat hiljaisten välitilojen puhetta, sitä laastia jota ilman talo ei pysy koossa.”
Sylvi vähätteli itseään, mutta hän ei ollut niin sovinnainen kuin ulospäin näytti. Hänellä oli oma ystäväpiirinsä, johon Essi Renvallin repliikin mukaan kuului boheemeja ja rääväsuita. Sylvi oli myös sitkeä. Hän sinnitteli Urhon rinnalla kuolemaansa asti.
Romaanin hämmentävimpiin jaksoihin kuuluu yksinäisen Sylvin ja hurmuri Olavi Paavolaisen hapuileva lähentyminen 1950-luvulla. Sylvi oli hyvä kuuntelija, mutta tapaamiset lopahtivat siihen, että naistenmies Paavolainen halusi puhua vain itsestään. Totta vai tarua?
Tasavallan ensimmäinen nainen tungettiin muottiin, johon hän ei halunnut sopeutua. Kultaisessa häkissään hän kuvitteli, mitä häneltä odotettiin. Tekisi käsitöitä! Koruompelua, virkkausta. Tai julkista toimintaa, sehän sopisi presidentin vaimolle, hyväntekeväisyyttä, esiintymisiä, puheita avajaisissa. Kritiikki iski usein suoraan henkilöön:
”Sylvi Kekkonen on pidättyväinen ja kylmäkiskoinen ihminen.
Sylvi Kekkosta ei voi ottaa Kirjailijaliiton kokouksiin mukaan, koska kukaan ei voi silloin puhua avoimesti.
Sylvi Kekkosta ei kannata pyytää puhujaksi, hänessä ei ole todellisen ajattelijan vikaa.
Sylvi Kekkosen kirja kannattaa julkaista, koska sitä kyllä Urho Kekkosen vuoksi myydään.
Sylvi Kekkonen ei koskaan jutustele kyläläisten kanssa niitä näitä, hän on niin olevinaan.”
Ensimmäisellä naisella ei ollut helppoa vähättelyn ja suurten odotusten ristitulessa. Sylvi vetäytyi kuoreensa.
Johanna Venho on perehtynyt Sylvin elämään perusteellisesti, mikä näkyy läpi kirjan. Romaanin rakenne on selkeä ja tarkkaan rajattu. Se ei rönsyile sinne tänne, vaan keskittyy kirjan kannalta olennaiseen. Se poikkeaa edukseen monista historiallisista romaaneista kaunokirjallisilla ansioillaan.
”Minä hätkähdän. Aina puhe kääntyy Urhoon. Minkä sille mahtaa.”
– Jari Tervo haastatteli hiljattain Tellervo Koivistoa, joka keskustelutuokion lopussa määritteli itsensä samaan tapaan, Mauno Koiviston kautta. Siinä tilanteessa minä tv-katsojana pyyhin silmiäni ja nieleskelin käsittäessäni, kuinka varauksetta 90-vuotias leskirouva kunnioittaa miehensä muistoa.
Mutta mutta. Presidenttien persoonissa oli eroa, ja varmasti sitä mukaa myös heidän avioliitoissaan.
Ilmoita asiaton viesti
Tuo kunnioitus puettiin kyllä osittain aika väkeviin ilmaisuihin, kun Tellervo sanoi halunneensa murhata miehensä.
Ilmoita asiaton viesti
Vanha konsti irrottaa sitaatti asiayhteydestään tekee Tellervo Koiviston lausahduksesta rajua kamaa.
Mauno Koiviston vielä eläessä Tellervolta kysyttiin, oliko tämä milloinkaan suunnitellut eroavansa miehestään. ”En, mutta murhaa olen harkinnut”, vastasi rouva Koivisto. (Lainaus muistinvarainen.) Tästä tokaisusta Tellervo sai tunnustusta ainakin kirjailija Kari Hotakaiselta, jonka mielestä se oli viisaan ihmisen puhetta. Ymmärtääkseni sanailu on esimerkki länsisuomalaisesta perhehuumorista, jota tosin en syvällisesti tunne.
Ilmoita asiaton viesti
Tarkoitus ei ole loanheitto, vaan ihmettelen, että miten mahtoi Sylvi sietää tunnetut Urkin avioliiton ulkopuoliset suhteet? Jokin velvollisuudentuntoko piti hiljaisena ja sopeutti?
Tosin Anita Hallaman aviomies oli yhtä raihnainen kuin Urkin vaimo, joten viriilit kohtasivat.
https://www.apu.fi/artikkelit/milla-anita-hallama-…
Ilmoita asiaton viesti
Sanotaan Sylvin kyllä olleen tietoinen Urhon naisseikkailusta ja jopa tavallaan hyväksyi ne. Sylvi oli masentunut sairaudestaan ja yksinäisestä elämästään ja tietysti presidentin käytöksestä. Mene ja tiedä. Mutta roolinsa maan ensimmäisenä naisena hän hoiti hyvin.
Sylvin kuoleman jälkeen presidentti itse oli masentunut puolisonsa menetyksestä ja yksinäisyydestä. Olikohan niin, että Urho tajusi vasta leskeksi jäätyään kuinka hyvä ja viisas vaimo hänellä oli.
Kekkosten aviolitto oli kai onnellinen sen alkuaikoina. Kun Urho oli mukana Los Angelesin olympialaisissa v. 1932, hän ikävöi perhettään. Päiväkirjaansa olympialaisista hän kirjoitti ”olisipa täällä mukana yksi Sylvi ja kaksi poikaa”
Ilmoita asiaton viesti
Olen aiemmista lukemistani elämäkerroista ja kirjekokoelmista saanut sellaisen kuvan, että Urho arvosti Sylviä ja kunnioitti hänen mielipiteitään, joita joskus kysyi jopa politiikan saralta. Mutta intohimonsa hän etsi muualta.
Ilmoita asiaton viesti
Sylvi luki Urhon puheita etukäteen ja tasoitteli usein jyrkkiä kannanottoja. Ylilyöntejä sattui, kun Sylvin kuoleman jälkeen tällaista tasoittavaa voimaa ei ollut.
Ilmoita asiaton viesti
Kekkosen julkisista naisista Tyrkkö on onnettomin tapaus.
Ilmoita asiaton viesti
Max Jakobson (1923-2013) on laajoihin muistelmiinsa sisällyttänyt suorastaan hykerryttävän kertomuksen vuodelta 1963, jolloin UKK vaihtoi nuorempaan. Tuolloin Jugoslaviassa (eipä ole enää sitäkään valtiota!) vieraillut Kekkonen osallistui Josip Titon isännöimälle rannikkoristeilylle Adrianmerellä, ja seurueeseen kuului Anita Hallama (1925-2008). Kun vesiltä palattiin, oli Urkin ja Anitan välille kehittynyt jotain, joka saman tien teki Anne-Marie Snellmanista (1897-1976) exän.
Jakobson oli aivan tavattoman taitava kirjoittaja, joka kykeni sekä erittelemään poliittisia prosesseja että kuvailemaan inhimillistä uteliaisuutta kiihottavia ”yhteisille tutuille” tapahtuneita asioita. Aijaijai… Urho ja Anita Välimeren auringon alla… on ne olleet niiiiiin lutusia!
Ilmoita asiaton viesti
Urholla riitti vientiä.
”Kekkonen naisistaan kirjassa: Anita Hallama repäisi minut itselleen Anne-Marie Snellmanilta”
https://www.iltalehti.fi/uutiset/a/2016082422216281
Teorioitakin riittää.
”Suomella on myös selitys, miksi Sylvi sieti miehensä muita naisia. Hän arvelee syyksi tämän 1930-luvulla kokemaa kohdun ulkopuolista raskautta, joka ”mitä ilmeisimmin” katkaisi puolisoiden sukupuolielämän.”
https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/tasta-syy…
Ilmoita asiaton viesti