Urhon rinnalla sitkeä Sylvi

Sylvi Kekkonen (1900-1974) eli julkisen elämänsä Urho Kekkosen varjossa. Hän oli pieni ja siro nainen, joka hillitsi itsensä ja vetäytyi mielellään taka-alalle. Hänessä oli myös yllättävää särmää, joka veti hänen ystävikseen boheemeja taiteilijoita.

Aiemmin runoilijana tunnettu Johanna Venho on kirjoittanut faktaa ja fiktiota sekoittavan romaanin Sylvi Kekkosesta (Ensimmäinen nainen, WSOY 2019). Venho onnistuu kaunokirjallisin keinoin piirtämään uskottavan tuntuisen henkilökuvan taannoisesta tasavallan ensimmäisestä naisesta.

Kirja koostuu pääasiassa Sylvin monologeista elokuussa 1966 Kekkosten kesämökillä Katermassa, missä ensimmäinen nainen purkaa tuntojaan juuri kuolleelle ystävälleen Marja-Liisa Vartiolle. Toisaalla toinen ystävä, kuvanveistäjä Essi Renvall pohtii Sylvin elämää samalla kun yrittää tehdä hänestä veistosta.

Yleinen mielikuva Sylvi Kekkosesta lienee se, että hän oli hiljainen hissukka, joka rakasti, kärsi ja unhoitti samaan aikaan kun Urho huiteli maailmalla ja eli ns. täyttä elämää. Urhon varjo seurasi Sylviä kaikkialla: ”Minä hätkähdän. Aina puhe kääntyy Urhoon. Minkä sille mahtaa. Olen ison liekin vierellä kytevä pikku kipinä.”

Kirjoittaminen oli Sylville tärkeää, mutta siinäkin hänellä oli vertailukohde lähellä: ”Urhon jokainen lause on nuoli, jolla on määränpää. Minun lauseeni ovat hiljaisten välitilojen puhetta, sitä laastia jota ilman talo ei pysy koossa.”

Sylvi vähätteli itseään, mutta hän ei ollut niin sovinnainen kuin ulospäin näytti. Hänellä oli oma ystäväpiirinsä, johon Essi Renvallin repliikin mukaan kuului boheemeja ja rääväsuita. Sylvi oli myös sitkeä. Hän sinnitteli Urhon rinnalla kuolemaansa asti.

Romaanin hämmentävimpiin jaksoihin kuuluu yksinäisen Sylvin ja hurmuri Olavi Paavolaisen hapuileva lähentyminen 1950-luvulla. Sylvi oli hyvä kuuntelija, mutta tapaamiset lopahtivat siihen, että naistenmies Paavolainen halusi puhua vain itsestään. Totta vai tarua?

Tasavallan ensimmäinen nainen tungettiin muottiin, johon hän ei halunnut sopeutua. Kultaisessa häkissään hän kuvitteli, mitä häneltä odotettiin. Tekisi käsitöitä! Koruompelua, virkkausta. Tai julkista toimintaa, sehän sopisi presidentin vaimolle, hyväntekeväisyyttä, esiintymisiä, puheita avajaisissa. Kritiikki iski usein suoraan henkilöön:

”Sylvi Kekkonen on pidättyväinen ja kylmäkiskoinen ihminen.

Sylvi Kekkosta ei voi ottaa Kirjailijaliiton kokouksiin mukaan, koska kukaan ei voi silloin puhua avoimesti.

Sylvi Kekkosta ei kannata pyytää puhujaksi, hänessä ei ole todellisen ajattelijan vikaa.

Sylvi Kekkosen kirja kannattaa julkaista, koska sitä kyllä Urho Kekkosen vuoksi myydään.

Sylvi Kekkonen ei koskaan jutustele kyläläisten kanssa niitä näitä, hän on niin olevinaan.”

Ensimmäisellä naisella ei ollut helppoa vähättelyn ja suurten odotusten ristitulessa. Sylvi vetäytyi kuoreensa.

Johanna Venho on perehtynyt Sylvin elämään perusteellisesti, mikä näkyy läpi kirjan. Romaanin rakenne on selkeä ja tarkkaan rajattu. Se ei rönsyile sinne tänne, vaan keskittyy kirjan kannalta olennaiseen. Se poikkeaa edukseen monista historiallisista romaaneista kaunokirjallisilla ansioillaan.

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu