Suomalaiset junapummit Amerikassa

Suomalaisista Amerikan siirtolaisista on totuttu kuulemaan enimmäkseen menestystarinoita. Kaikki eivät kuitenkaan menestyneet. Toisenlaisia tarinoita kerrotaan uudessa kirjassa (Jenni Stammeier: Suomalaiset junapummit – Kulkureita ja kerjäläisiä Amerikan raiteilla, Docendo 2019).

Junapummit ei ollut mikään vähäinen ilmiö. Arvioiden mukaan suomalaisia junapummeja reissasi 1920-luvulla Pohjois-Amerikassa jopa 10 000. Suurin osa ajautui kulkuriksi vastoin tahtoaan, joillekin se oli elämäntapa. He olivat pääasiassa miehiä ja raiteille heitä ajoi erityisesti työttömyys.

Stammeierin raportti perustuu pääasiassa neljän suomalaisen junapummin muisteluihin. Kirjan lähtökohta ovat kortesjärveläisen Hannes Sankelon 1970-luvulla nauhoittamat muistelmat omista kokemuksistaan. Junapummeina Amerikkaa kiersivät aikoinaan myös työväenliikkeen myöhemmät merkkimiehet Oskari Tokoi ja Niilo Wälläri.

Kirja on täynnä koskettavia tarinoita nuorista miehistä ankarissa oloissa, joista koti-Suomessa ei tiedetty juuri mitään. Junapummit taistelivat nälkää, kylmää ja väsymystä vastaan. Jokainen oli vailla vakinaista työtä ja asuntoa. Tuhansia kuoli onnettomuuksissa, joukossa paljon tuntemattomiksi jääneitä suomalaisia.

Enimmillään yhdessä junassa saattoi olla jopa 400 junapummia 1930-luvulla. Yksi haastateltu suomalainen laski nähneensä vaunujen katoilla kerran 164 miestä ja tyhjissä vaunuissa piileskeli toinen mokoma.

Suomalaiset eivät olleet aina työnantajien unelmaväkeä, kuten Stammeier ansiokkaasti taustoittaa. Lama-aikana asenteet kiristyivät. Suomalaisia nimiteltiin punikeiksi, anarkisteiksi, juopoiksi, metsäläisiksi ja raakalaisiksi. Kun tällaisia leimoja oli otsassa, työhön oli vaikea päästä ja moni päätyi junakulkuriksi.

Suomalaisten siirtolaisuutta vastusti niin Yhdysvalloissa kuin Kanadassa äänekäs joukko. Maahanmuuttokriitikkojen kärjessä 1920-luvulla oli New Yorkissa aikansa intellektuelli, kauhukirjailija H.P. Lovecraft, jonka mielestä suomalaiset olivat mongolideja, vain hädin tuskin ihmisiä.

Suomalaisia vihattiin niin, että heitä vastaan järjestettiin erityisiä kampanjoita niillä alueilla, joissa suomalaisia asui paljon. Paikalliset lehdet lietsoivat suomalaisvihaa.

Stammeier kirjoittaa, miten kaivos- ja metsätyöalueilla pitkin Pohjois-Amerikkaa kapakoiden ovissa roikkui kylttejä: ”Ei suomalaisia eikä intiaaneja. Emme ota töihin suomalaisia. Suomalaiset eivät tervetulleita.”

Valtaväestö rinnasti suomalaiset usein intiaaneihin. Luonnonläheisyys, saunominen ja alkoholismi olivat yhdistäviä tekijöitä: ”Monet pitivät sekä alkuperäisiä asukkaita että suomalaisia eläimen kaltaisina metsäläisinä, joilla ei ollut samaa ihmisarvoa kuin sivistyneillä briteillä ja ranskalaisilla.”

Eräs siirtolaistarkastaja suositteli viranomaisille 1920-luvulla, että suomalaisia ei kannattaisi päästää Kanadaan enää ollenkaan. Hän luetteli pitkän rimpsun kielteisiä asioita: tarkoituksellisia lainrikkojia, eivät kunnioita riista- ja kalastuslakeja eivätkä raittiusasetusta, harjoittavat ammattimaista viinan salakauppaa, käyttävät hanakasti puukkojaan ja heillä on radikaaleja mielipiteitä.

Stammeierin kirja on kiinnostava raportti melko vähän tunnetusta ilmiöstä. Junapummit itse eivät mielellään kertoneet Amerikan siirtolaisuuden nurjasta puolesta ja osa häpesi kohtaloaan. Kirjan lukeminen antaa kummasti perspektiiviä nykyiselle keskustelulle maahanmuutosta.

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu