Eläinoppia Säätytalon neuvotteluihin

Suomen kielen dosentti Vesa Heikkinen kirjoittaa uudessa esseekokoelmassaan (Täydellinen lause on mahdoton yhtälö – Merkitysesseitä, Teos 2019), miten ihminen on vuosituhansia käyttänyt säälimättä eläimiä hyväkseen tarinoissaan, faabeleissa.

Ihmisen tarkoituksiin on sopinut esittää kettu ovelana, susi luihuna, käärme katalana. Suosituimpiin hahmoihin kuuluu karhu, toisaalta hölmö ja kömpelö, toisaalta vahva metsän kuningas.

Kun ihmiset ovat halunneet pilkata vallanpitäjiä, on turvauduttu faabeliin. Kun diktaattori on opettanut kansaa nöyryyteen, hän on kertonut eläintarinoita. Eläinpuhetta tulee yhä vastaan kaikkialla.

Eläintarinoista kertovan esseensä kielitieteilijä Heikkinen on otsikoinut Pentti Haanpäätä mukaillen: Faabelin vinkkelimutkia elämän taipaleelta. Essee on perusteellinen ja herkullinen tutkielma. Tämä kirjoitus perustuu Heikkisen mainioon tekstiin.

Eläintarinat sopivat tilanteeseen kuin tilanteeseen, kuten esimerkiksi Säätytalon hallitusneuvotteluihin. Tunnelma Säätytalolla saattoi ainakin aluksi olla kuin Lauri Pohjanpään runossa Sirkkujen kongressi: ”Ne pienet, pienet sirkut piti suuren kongressin ja päättivät kaikin äänin ihan yksimielisin:– Pois metsästä vaino, riita ja kaikilta kynnet pois! Nyt eletään rakkaudessa kuin veljiä kaikki ois!”

Mutta kuinkas sitten kävikään:

”Ja niin metsään tullut varmaan olis rauha ja rakkaus kai… Mut yhtenäinen päätöslaulu kanahaukan sinne sai. Se tuhahti nenäänsä. Sitten se suhahti parvehen: pääsirkun söi päivällisekseen ja – sen suuren päätöksen.”

Sirkkujen kongressi on nähty runoilijan kritiikkinä Kansainliiton saamatonta toimintaa kohtaan 1930-luvulla. Runon kanahaukaksi on arveltu Hitleriä.

Tuskin Säätytalon neuvotteluja tulee sotkemaan kukaan Hitlerin kaltainen ilonpilaaja. Ei ole oppositioon jätetyistä Petteristä tai Jussista edes pikkuhitlereiksi. Ja sitä paitsi: nyt eletään rakkaudessa, kuten runoilijakin tunnelmoi.

Hallitusneuvottelujen aluksi osapuolille luennoitiin Suomen taloudesta. Yritettiin luoda yhteinen tilannekuva, kuten hienosti sanottiin. Yleisellä tasolla liikuttiin vähän samaan tapaan kuin Veikko Huovisen Lyhyet erikoiset -kokoelman ”Paneelikeskustelu navetassa” -jutussa, jossa sika, pässi, kana ja mullikka keskustelevat teemasta ”Kotielukka aikamme kuvastimessa”.

Eläintarinoihin perehtynyt Säätytalon neuvottelija saa paljon aineksia faabeleista: joku ulvoo lauman mukana, ihminen on ihmiselle susi, toinen taas köyhä kuin kirkonrotta. Yksi huomauttaa, että älkää ostako sikaa säkissä, sillä siihen on koira haudattuna ja meillä on kana kynittävänä Antti Rinteen kanssa.

Kenellä olikaan norsun muisti ja kuka kulkee pupu pöksyissä? Ainakin yksi lintu on Säätytalolla. Onko hän kuin Harakka tervatulla sillalla?

Jos hallitus syntyy, sitä juhlitaan tietysti monin tavoin. Joku saattaa olla iloinen kuin peipponen, mutta ei kai sentään päissään kuin käki. Yksi on kuitenkin varmaa: ovien ulkopuolella päivystävät sopulit.

Oppositiojohtaja voi jyrähtää heti kättelyssä Rinteen uudelle hallitukselle, että se on karhunpalvelus isänmaalle ja Rinne kuittaa lyhyesti: happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista.

Tämän blogin lähtökohtana oli essee eläimistä, mutta kokoelmassa on neljä muutakin esseetä. Heikkinen kirjoittaa niin hyvin, että kokoelma ylittää kirkkaasti tavanomaisten esseiden tason. Tekstit ovat hyvässä mielessä kuin akateemisia tutkielmia.

Jos välillä menee vähän teoreettiseksi, Heikkinen havahtuu ja keventää. Rytminvaihdoksilla lukija pysyy hereillä. Lopputuloksessa näkyy kirjoittajan pitkähkö elämänkokemus, laaja lukeneisuus ja tutkimustyö sekä taito kirjoittaa hyvää suomea.

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu