Jätkä, herraspoika ja Paavolainen
Nuori Olavi Paavolainen halusi olla edelläkävijä. Joskus hän siinä myös onnistui. Hän kirjoitti yli 80 vuotta sitten Suomalaiseen Suomeen esseen, jossa julisti profeetan lailla: ”Kerran tulee aika, jolloin kuva surmaa kirjan!”
Ja totisesti näin on käynyt. Paavolainen: ”Alkaa aistillisten, lapsellisten taiteiden valtakausi, niiden aistien, jotka kristinusko aikoinaan julisti ”synniksi”. Kirjallisuuden valta älyyn vetoavana taiteena on loppumaisillaan.”
Paavolaisen essee sisältyy uuteen teokseen, joka tuo esille hänen laajaa kriitikon työtään 1920- ja 1930-luvuilla. Kirjaan on koottu kattava katsaus Paavolaisen eri lehtiin kirjoittamista kritiikeistä (Elämme uutta luovaa aikaa – Esseitä ja arvosteluja 1922-1950, Teos 2019).
Kuvien merkitys kasvaa, mutta kirja ei kuole eikä Paavolainen ollut aina oikeassa. Kerrotaanpa tositarina kolmesta nuoresta miehestä. Pentti Haanpää (1905-1955), Mika Waltari (1908-1979) ja Olavi Paavolainen (1903-1964) olivat juuri itsenäistyneen Suomen kirjallisia tähtiä jo 1920-luvulla.
Paavolaisen varhaisen määritelmän mukaan Haanpää oli jätkä, Waltari herraspoika ja hän itse ”esteettinen apina, joka käytti vihreitä pukuja, keltaisia hansikkaita ja ihonvärisiä sukkia”.
Haanpää kirjoitti kertomuskokoelman Kenttä ja kasarmi (Kansanvalta 1927). Paavolainen teki siitä laajan arvion, jota pidetään yleisesti harhalaukauksena. Itsevarma, 25-vuotias kriitikko teilasi kirjan tylysti. Hän piti Kenttää ja kasarmia tökerönä.
Paavolainen lopetti kritiikkinsä isällisiin neuvoihin pari vuotta nuoremmalle kollegalleen: ”Sinä olet ensimmäisen luokan kirjallinen lahjakkuus. Mutta kiristä ohjaksiasi. Meillä on jo aivan tarpeeksi haisevaa naturalismia ja riisitautista romantiikkaa. Pidä varasi, ettei Sinun kirjailijakuvaasi jää vain loistavanpunainen villainen kaulahuivi ja kuraiset tukkilaissaappaat.”
Moni muukin oli sitä mieltä, että Haanpää antoi väärän ja yksipuolisen kuvan sotalaitoksesta ja häpäisi armeijan. Kirjasota oli syttynyt.
Kritiikin jälkeen Haanpää joutui kustantajien boikottiin. Haanpään ystävät pitävät Paavolaisen teilausta yhä matalamielisenä tekona ja Paavolaisen uran häpeäpilkkuna.
Haanpäätä kolme vuotta nuorempi Waltari, Paavolaisen kaveri, halusi myös panna lusikkansa armeijan soppaan. Hän kirjoitti omista kokemuksistaan eräänlaisen vastakirjan Haanpään teokselle (Siellä missä miehiä tehdään, WSOY 1931).
Waltari suhtautui myönteisesti armeijan meininkeihin, mutta sekään ei tyydyttänyt Paavolaista. Hän irvaili, että Waltarin olisi kannattanut mennä armeijaan vähän myöhemmin; kirjasta olisi tullut parempi.
Waltari katseli Paavolaisen mielestä armeijan oloja herraspojan, Haanpää taas jätkän näkökulmasta: ”Totuus armeijasta – se kulkee melkein millimetrin tarkkuudella mitattuna Pentti Haanpään ja Mika Waltarin teosten välissä.”
Kriitikkona nuori Paavolainen esiintyi kaikkien alojen asiantuntijana, jolle mikään inhimillinen ei ollut vierasta. Hän kirjoitti kirjallisuudesta, maalaustaiteesta, arkkitehtuurista, tanssitaiteesta, teatterista, elokuvista, lausuntataiteesta, jazzista.
Kirjan toimittajien Ville Laamasen ja H.K. Riikosen mielestä Paavolaisen merkitys ei olekaan hänen kirjallisen perintönsä johdonmukaisuudessa vaan siinä levottomassa innostuksessa, jolla hän kuvaa oman aikansa kulttuuria ja sen usein vastakkaisia virtauksia.
Tyyliniekka Paavolainen oli ensimmäisiä suomalaisia kirjailijoita, jotka pitivät huolta julkisesta kuvastaan ja julkisuudessa pysymisestään. Tavoitteessaan hän onnistui paremmin kuin hyvin. Paavolaisen kuolemasta on jo 55 vuotta, mutta julkisuudesta hän ei ole kadonnut minnekään.
Olavi Paavolainen oli eurooppamielinen, eli tulenkantaja, nykyisin antieurooppalaiset voisivat perustaa tulensammuttajat. Ja sitten viimeinen sammuttaisi valot;)
Ilmoita asiaton viesti
Ja silti Haanpään merkitys kirjallisuudelle on aivan toista luokkaa.
Ilmoita asiaton viesti
Ja kaikki kolme, Haanpää, Waltari ja Paavolainen, nyt klassikkoja kukin omassa sarjassaan.
Ilmoita asiaton viesti
Varmaan näin. Mutta kotimaisen kirjallisuuden raskaimmassa sarjassa painivat noista Haanpää ja Waltari, täysin vastakkaisilla tavoilla. Tosin on pakko myöntää, etten ole varsinaisesti Paavolaista lukenutkaan, joten siltä osin voi arviotani pitää pelkkään ennakkoluuloon pohjautuvana.
Paavolaisella varmasti oli paljon merkitystä kirjallisuudelle muuten kuin sen luojana, esim. mallina Arturin henkilöhahmolle Helvi Hämäläisen Säädyllisessä murhenäytelmässä ja Kadotetussa puutarhassa. Hämäläisen lasken ilman muuta raskaimpaan sarjaan.
Ilmoita asiaton viesti
Paavolaisen kirjallinen jälkimaine kai perustuu lähinnä hänen esseistisiin matkakirjoihinsa, jotka voitaneen laskea klassikkosarjaan. Haanpää ja Waltari toki aivan eri sarjassa.
Ilmoita asiaton viesti
Kirjailijan elämä ei taida olla niitä helpoimpia, – kaikki kolme kuolivat alle 70 vuotiaina. Viina oli osasyyllinen, ainakin Paavolaisen ja Haanpään kohdalla. Virallisen tiedon mukaan Haanpää hukkui, mutta Paavolaisen kohdalle viinan osuudesta ei liene epäseälvyyttä.
Waltarin kirjoja luin alta kaksikymppisenä. Päällimmäisenä mieleen jäi hänen teoksistaan niiden valtava koko. Ne oli ”raskasta” lukettavaa, ei sisällön vaan painon takia. (venäläiset klassikot ovat vielä raskaampia) Sinuheata muistan ”kuninkaallinen kallonporaajan”. Ehkä ne pitäisi lukea uudelleen.
Haanpään keromuset ovat kyllä maukasta luiettavaa, mutta niissä on mukana pomppiminen aiheesta toiseen, — jonkinlainen elämän, tarkoituksemuuttomuus, — kutan Haanpään oma elämäkin oli. Ehkä nekin pitäisi lukea uudelleen.
Paavolaisen kirjoja en ole saanut käsiini. Aloitin erään matkakertomusen lukemisen, ”Volga virtaa nyt Moskovaan”, mutta se jäi kesken. Tämä ei ole täysin Paavolaisem omaa tekstiä, vaan hänen matkapäiväkirjoista koottu teos. Tässä annettiin aika ruusuinen kuva NL:stä, erityisestikun kun muistetaan, että sisällissotaa paenneet suomalaiset Karjalassa oli juuri tapettu melkein kaikki. Paavolaisen matkarahojen sanotaan tulleen Moskovasta. Parhaiten muistan Hertta Kuusisen kootut päiväkirjat, joissa Paavolainen on vahvasti esillä. Hertta tarjosi alkoholisoituvalle kirjailijalle ruuan, asunnon ja seksin. Ja tuntui olleen tyytyvinen Paavolaiseen, mutta oliko kumpikaan rakastunut. Paavolaisesta ei saa selvää käsitystä oliko hän oikeaoppinut kommunisti vai palkkapappi. Kivennavan kohtalo suretti.
PS Onka Paavolaisen kirjoja vielä saatavilla mistään?
PSS Jorma, kiitos näistä. Jatka samalla lailla.
Ilmoita asiaton viesti
Kirjastoista ainakin saa Paavolaisen kirjoja. Jos haluaa tutustua Paavolaisen elämään, hyvä ja lukijaystävällinen kirja on Panu Rajalan kirjoittama elämäkerta ’Tulisoihtu pimeään’. Se ilmestyi muutama vuosi sitten.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos vinkistä.
En lue Panu Rajalan kirjoja,
oli ne miten hyviä tahansa.
Ilmoita asiaton viesti
Panu Rajalan kirja ”Tulisoihtu pimeään” on todellinen kirjallisuuden helmi!
Ilmoita asiaton viesti
En tunne aihetta ”juurikaan” (hih-hii!), mutta minäkin olen takautuvasti ollut kolmannen valtakunnan vieraana Nurnbergin natsialttariin tutustumassa. Kurkistin Wikipediaa:
”Kirjailija Helvi Hämäläinen, jonka kanssa Paavolaisella oli suhde 1930-luvun lopulla, kertoi yli puoli vuosisataa myöhemmin julkaistussa elämäkerrassaan Ketunkivellä, että Paavolainen ’tahtoi etukäteen kiinnittyä siihen ideologiaan, joka perisi maan, oli se sitten fasismi tai kommunismi’.”
Kivahan se on olla voittajan puolella ”tämä-oli-nähtävissä-etukäteen” -perusteluin.
Ilmoita asiaton viesti
Kyllähän Synkkä Yksinpuhelu paljastaa, että Paavolainen oli vastavirtaan virallista totuutta jo sota-ajan aikana.
Ilmoita asiaton viesti
Hmm, tuo kirja julkaistiin 1946, jolloin ei enää ollut sota-aika…
Ilmoita asiaton viesti
Kirja perustui pitkälti sotapäiväkirjoihin.
Ilmoita asiaton viesti
Siitä kai on ollut aika lailla erilaisia käsityksiä, kuinka alkuperäisessä muodossa Paavolainen ne julkaisi.
Mutta kuten tuolla ylempänä jo tunnustin, en ole lukenut Synkkää yksinpuhelua enkä muutakaan Paavolaista, joten ehkä lakkaan esiintymästä asiantuntijana tässä keskustelussa.
Ilmoita asiaton viesti
Ehkä oli, ehkä ei. Eihän Paavolainen yleensä ollut mikään vastavirran mies vaan hän halusi olla edelläkävijä. Synkkään yksinpuheluun loppui muuten Paavolaisen kirjallinen ura. Hän ei kestänyt tyrmäävää vastaanottoa ja syytöksiä jälkiviisaudesta.
Ilmoita asiaton viesti
”Synkkä yksinpuhelu” on nimensä mukaisesti todella kyynisen synkkä. Siinä ei anneta vähääkään ymärrystä Suomen armeijan jatkosodan taistelulle. Väitetään, että Paavolainen stilisoi jälkeenpäin rajusti päiväkirjansa muistiinpanoja määrätystä syystä.
Paavolaisen ja Haavion kirjassa ”Taistelu Aunuksesta” on Paavolaisen TK-miehenä kirjoittamia tekstejä, jotka on kirjoitettu aivan toisessa hengessä.
Ilmoita asiaton viesti
Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu on synkkä koska hän kokee aiheen synkkänä.
Iloisen, innostuneen ja riehakkaan kuvan jatkosodasta on antanut Reino Palmroth-Hirviseppä-Palle tätä sotaa kuvaavissa iskelmäsanoituksissaan.
Kumpi petkuttaa enempi?
Ilmoita asiaton viesti
Pidän kyllä Paavolaisen jälkimainetta liioiteltuna. Hänestä taitaa olla jo kirjoitettu useampikin kirja, kun monesta muusta elämäkerran paremmin ansaitsevasta kirjailijasta ei ole kirjoitettu yhtäkään biografiaa. Missä viipyvät yleisesitykset Eeva-Liisa Mannerista, Mirkka Rekolasta, Matti Pulkkisesta, monesta muusta? Ehkä Paavolaisen taito ei ollut kirjoittamisessa, vaan itsensä mainostamisessa. Tällaisia kirjailijoita on kyllä Suomessa ollut muitakin. Kirjallisuuden sosiologia, siis arvostusten syntyminen, on kyllä mielenkiintoinen aihe.
Ilmoita asiaton viesti