Jätkä, herraspoika ja Paavolainen

Nuori Olavi Paavolainen halusi olla edelläkävijä. Joskus hän siinä myös onnistui. Hän kirjoitti yli 80 vuotta sitten Suomalaiseen Suomeen esseen, jossa julisti profeetan lailla: ”Kerran tulee aika, jolloin kuva surmaa kirjan!”

Ja totisesti näin on käynyt. Paavolainen: ”Alkaa aistillisten, lapsellisten taiteiden valtakausi, niiden aistien, jotka kristinusko aikoinaan julisti ”synniksi”. Kirjallisuuden valta älyyn vetoavana taiteena on loppumaisillaan.”

Paavolaisen essee sisältyy uuteen teokseen, joka tuo esille hänen laajaa kriitikon työtään 1920- ja 1930-luvuilla. Kirjaan on koottu kattava katsaus Paavolaisen eri lehtiin kirjoittamista kritiikeistä (Elämme uutta luovaa aikaa – Esseitä ja arvosteluja 1922-1950, Teos 2019).

Kuvien merkitys kasvaa, mutta kirja ei kuole eikä Paavolainen ollut aina oikeassa. Kerrotaanpa tositarina kolmesta nuoresta miehestä. Pentti Haanpää (1905-1955), Mika Waltari (1908-1979) ja Olavi Paavolainen (1903-1964) olivat juuri itsenäistyneen Suomen kirjallisia tähtiä jo 1920-luvulla.

Paavolaisen varhaisen määritelmän mukaan Haanpää oli jätkä, Waltari herraspoika ja hän itse ”esteettinen apina, joka käytti vihreitä pukuja, keltaisia hansikkaita ja ihonvärisiä sukkia”.

Haanpää kirjoitti kertomuskokoelman Kenttä ja kasarmi (Kansanvalta 1927). Paavolainen teki siitä laajan arvion, jota pidetään yleisesti harhalaukauksena. Itsevarma, 25-vuotias kriitikko teilasi kirjan tylysti. Hän piti Kenttää ja kasarmia tökerönä.

Paavolainen lopetti kritiikkinsä isällisiin neuvoihin pari vuotta nuoremmalle kollegalleen: ”Sinä olet ensimmäisen luokan kirjallinen lahjakkuus. Mutta kiristä ohjaksiasi. Meillä on jo aivan tarpeeksi haisevaa naturalismia ja riisitautista romantiikkaa. Pidä varasi, ettei Sinun kirjailijakuvaasi jää vain loistavanpunainen villainen kaulahuivi ja kuraiset tukkilaissaappaat.”

Moni muukin oli sitä mieltä, että Haanpää antoi väärän ja yksipuolisen kuvan sotalaitoksesta ja häpäisi armeijan. Kirjasota oli syttynyt.

Kritiikin jälkeen Haanpää joutui kustantajien boikottiin. Haanpään ystävät pitävät Paavolaisen teilausta yhä matalamielisenä tekona ja Paavolaisen uran häpeäpilkkuna.

Haanpäätä kolme vuotta nuorempi Waltari, Paavolaisen kaveri, halusi myös panna lusikkansa armeijan soppaan. Hän kirjoitti omista kokemuksistaan eräänlaisen vastakirjan Haanpään teokselle (Siellä missä miehiä tehdään, WSOY 1931).

Waltari suhtautui myönteisesti armeijan meininkeihin, mutta sekään ei tyydyttänyt Paavolaista. Hän irvaili, että Waltarin olisi kannattanut mennä armeijaan vähän myöhemmin; kirjasta olisi tullut parempi.

Waltari katseli Paavolaisen mielestä armeijan oloja herraspojan, Haanpää taas jätkän näkökulmasta: ”Totuus armeijasta – se kulkee melkein millimetrin tarkkuudella mitattuna Pentti Haanpään ja Mika Waltarin teosten välissä.”

Kriitikkona nuori Paavolainen esiintyi kaikkien alojen asiantuntijana, jolle mikään inhimillinen ei ollut vierasta. Hän kirjoitti kirjallisuudesta, maalaustaiteesta, arkkitehtuurista, tanssitaiteesta, teatterista, elokuvista, lausuntataiteesta, jazzista.

Kirjan toimittajien Ville Laamasen ja H.K. Riikosen mielestä Paavolaisen merkitys ei olekaan hänen kirjallisen perintönsä johdonmukaisuudessa vaan siinä levottomassa innostuksessa, jolla hän kuvaa oman aikansa kulttuuria ja sen usein vastakkaisia virtauksia.

Tyyliniekka Paavolainen oli ensimmäisiä suomalaisia kirjailijoita, jotka pitivät huolta julkisesta kuvastaan ja julkisuudessa pysymisestään. Tavoitteessaan hän onnistui paremmin kuin hyvin. Paavolaisen kuolemasta on jo 55 vuotta, mutta julkisuudesta hän ei ole kadonnut minnekään.

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu