Tytönhupakosta kansallissankariksi

Jeanne d’Arc (1412-1431), Orléansin neitsyt, poltettiin kerettiläisenä roviolla jo lähes 600 vuotta sitten alle 20-vuotiaana, mutta kiinnostus häntä kohtaan ei ole laantunut. Legenda elää ja saa uusia muotoja. Nyt on suosittua esittää Jeanne naisten oikeuksien esitaistelijana.

Tuottelias veteraanikirjailija, akateemikko Hannu Mäkelä on kerännyt Orléansin neitsyestä aineistoa yli 40 vuotta. Materiaalin hän on kiteyttänyt historialliseksi romaaniksi (Hannu Mäkelä: Varjo – Jeanne d’Arcin lyhyt, toiveikas elämä, Aviador 2019).

Myös Mäkelä pitää Jeanne d’Arcia naisten vapauksien puolustajien esikuvana, joskin lisää, että jokin arvoitus häneen tuntuu yhä jääneen. Onhan siinä arvoitusta kerrakseen, että lukutaidoton tyttö, joka näki uskonnollisia näkyjä ja kuuli ääniä, julistetaan jonkinlaiseksi esifeministiksi.

Mäkelä kertoo pähkäilleensä romaanin muotoa pitkään. Pähkäilyn jälkeen hän keksi kertojaksi Jeanin, Jeannen lapsuudentoverin, joka kertoo tarinan ikään kuin päähenkilön varjon silmin. Jean sekoittuu koko ajan Jeanneen ja toisinpäin. Tämän ratkaisun kunnianhimoiseksi tavoitteeksi kerrotaan kustantajan tiedotteessa, että näin romaani voi pohtia ja kyseenalaistaa historiallisia tapahtumia uusista kulmista.

Tavoite on hyvä, mutta ainakin minua ratkaisu enemmän sekoitti kuin selvensi. Aina ei lukija tiedä, kumpi on äänessä, Jeanne vai Jean. Sitä joutuu kirjailijakin vähän väliä selittämään, mikä alkaa vähitellen häiritä.

Orléansin neitsyen tarina on monelle päällisin puolin tuttu. Äänet kehottivat Jeannea nousemaan ratsaille ja puolustamaan Ranskaa englantilaisia vastaan. Kaikki hänen ennustuksensa toteutuivat: ensin vapautui Orléans piirityksestä, myöhemmin vapautettiin Pariisikin, kuten myös Orléansin ruhtinas englantilaisten vankeudesta.

Palkakseen Jeanne d’Arc sai pitkän oikeudenkäynnin ja polttorovion. Hovipiirit eivät sulattaneet sitä, että Jeanne pääsi lähelle kuningasta. Häntä alettiin pitää jumalanpilkkaajana, kerettiläisenä, huorana ja saatanan kätyrinä.

Eikä siinä vielä kaikki. Hän oli myös ”naisnarttu miehen hahmossa”, ”saatanan kavala juoni” ja ”armanjakkien huora”. Yksi vakavimmista syytteistä koski sitä, että Jeanne pukeutui miehen vaatteisiin. Pahempaa syntiä oli vaikea keksiä.

Oikeusmurhan jälkeen Jeannen myytti on noussut aivan uusiin sfääreihin, mutta kauan se kesti. Katolinen kirkko julisti polttamansa Neitsyen vasta 1900-luvulla ensin autuaaksi ja sitten pyhimykseksi 1920. Mäkelä luonnehtii blogissaan Jeannen tietä ”ääniä kuulevasta tytönhupakosta” Ranskan kansallissankariksi harvinaisen pitkäksi.

Kirjoitusurakkansa Mäkelä selvittää maaliin kunniakkaasti vanhalla rutiinilla. Romaania enemmän sain kuitenkin irti laajasta esseestä, joka on kirjan lopussa.

Sekä romaanista että esseestä voi löytää hyvällä tahdolla pohjaa sille, miksi Orléansin neitsyttä on alettu pitää naisten oikeuksien esitaistelijana. Jo nuorena hän nousi kapinaan ja vastusti vanhempiaan, kun lähti kodistaan Ranskaa ja kuningasta puolustamaan.

Tätä ennen hän oli kieltäytynyt naimakaupasta, jonka vanhemmat olivat järjestäneet, kuten tapana oli. Se oli ennenkuulumatonta, että Jeanne lähti itse pyytämään tuomioistuimelta naimakaupan purkua, jonka myös sai. Itsepäinen poikkeusyksilö.

Mäkelä kirjoittaa, että Jeannea on alettu käyttää myös sellaisiin poliittisiin tarkoituksiin, ”joita hevosen selässä yhä istuva neito ei ole voinut edes kuvitella”. Se on myyttien kohtalo. Eivät he voi kuin pyöriä haudoissaan, kun heidän mainettaan käytetään mitä erilaisimpiin tarkoituksiin, kuten kirjojen kirjoittamiseen.

 

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu