Kuolematon ja hyväntuoksuinen

Vihdoinkin olen saanut selville, mitä tarkoittaa isä Ambrosiuksen nimi. Hän itse kirjoittaa uudessa kirjassaan (Valon portailla, Kulttuurikeskus Sofia 2019): ”Kielellisesti sana Ambrosius tarkoittaa kuolematonta ja hyväntuoksuista, siinä minulla on todella paljon haastetta.”

Haastetta kerrakseen, epäilemättä: olla sekä kuolematon että hyväntuoksuinen. Nimessä on niin hengellinen kuin maallinen ulottuvuus, joten se sopii kantajalleen erittäin hyvin. Ambrosius ui kuin kala kaikissa vesissä.

Nimensä Ambrosius sai arkkipiispa Paavalilta sen jälkeen kun hänet oli vihitty diakoniksi, papiksi ja munkiksi vuonna 1979. Paavali ei koskaan paljastanut, miksi hän valitsi nimen Milanon 300-luvulla eläneen piispa Ambrosiuksen mukaan.

Isä Ambrosius, aiemmin veli Kristoforos, sitä ennen Risto Jääskeläinen Tohmajärven Vatalan kylästä on viime vuosikymmenten näkyvin suomalainen ortodoksi, jonka verkostot ovat vertaansa vailla. Kun hän jäi eläkkeelle vuoden 2017 lopussa, hän oli ollut piispana 29 vuotta, joista 16 viimeistä vuotta Helsingin ortodoksisen hiippakunnan esipaimen.

Kun ryhdyin lukemaan Ambrosiuksen, 73, uutta kirjaa, toivoin valaistusta erityisesti kahteen asiaan: halusin tietää, miten tavallisesta luterilaisen perheen pojasta tuli ortodoksi ja mikä on ollut hänen verkostojensa salaisuus.

Teologian ja valtiotieteen maisteri Jääskeläinen liittyi ortodokseihin vasta kolmekymppisenä. Hän tosin innostui ortodoksien menoista jo pikkupoikana. Häntä kiinnostivat tavallisuudesta poikkeavat asiat. Hän oli vilkas, tiedonhaluinen ja utelias.

Kaikki näyttää olleen Ambrolle helppoa. Vakavaa uskonnollista kriisiä hän ei sano kokeneensa. Luterilaisesta tuli ortodoksi ikään kuin tuosta vaan luonnollisen kehityksen, evoluution, seurauksena. Ennen ratkaisevaa askelta hän ei paiskonut mustepulloja seiniin Lutherin tavoin, ei paininut sielunvihollisen kanssa eikä nähnyt näkyjä Tohmajärven metsissä.

Kääntymisen ydin lienee tässä: ”Itäsuomalaisena minuun kolahti ortodoksisen jumalanpalveluselämän kauneus ja pyhyys sekä vahva historian taju.” Luterilainen jumalanpalvelus oli kauneutta janoavalle nuorelle miehelle tylsä ja pitkäveteinen.

Uusi todellisuus avautui bysanttilaisen liturgian salaisuuksien äärellä. Ikuinen mysteeri kiehtoi niin kuin kaikki uusi ja selittämätön tohmajärveläistä pikkupoikaa aikoinaan.

Mysteerin äärelle ortodoksiseen kirkkoon hakeutui 1970-luvulta lähtien paljon myös kulttuuriväkeä ja intellektuelleja sekä monen sortin vasemmistolaisia. Ambro toteaa asian lyhyesti, mutta ei ryhdy syvällisiin pohdintoihin ilmiön syistä.

Monen entisen taistolaisenkin on nähty hapuilevan ristinmerkkiä ortodoksien liturgiassa: ”Olivat taas löytämässä tietä kotiin munkin opastuksella”, luterilainen pappismies Tapani Ruokanen kirjoitti taannoin Ambrosiuksen syntymäpäivän kunniaksi julkaistussa kirjassa.

Verkostoistaan Ambro ei uudessa kirjassaan puhu eikä pukahda, mutta se tiedetään, että hänellä on viime vuosikymmeninä ollut läheiset suhteet käytännössä kaikkiin korkeimpiin vallanpitäjiin, kulttuurihahmoihin ja talouselämän eliittiin. Hän on viihtynyt vallan kabineteissa.

Valon portailla keskittyy hengellisiin asioihin, joten on ymmärrettävää, että en saanut tyhjentäviä vastauksia kaipaamiini kysymyksiin verkostoista. Seuraava kirja, muistelmat, voisikin olla nimeltään Vallan portailla. Siinä Ambrosius voisi kertoa, miten hänestä tuli vallanpitäjien kaveri ja keitä hänen taikapiiriinsä on kuulunut.

 

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu