Pitelemätön mies pienestä kylästä

Kirjan kannessa mulkoilee alta kulmain tiukka-ilmeinen mies, joka näyttää siltä kuin aikoisi kohta uhota pohjalaiseen tyyliin: ”Pirelkää musta kiinni notten mä revi rahojani.” Kuvan pitelemättömäksi mainostettu mies on kirjoittanut muistelmansa, jotka julkaistiin eilen (Matti Mäkelä: Pitelemätön, Siltala 2019).

Kun Mäkelä kirjoitti muistelmiaan, hän sai kesken kaiken tietää, että sairastaa maksasyöpää. Muistelmien alku meni uusiksi ja sai synkkiä sävyjä, mutta kirja syntyi.

Mäkelä, 68, syntyi Ilmajoella, Etelä-Pohjanmaalla, pienessä kylässä vaatimattomiin oloihin. Vanhemmat kuuluivat Rauhan Sana -suunnan lestadiolaisiin, mikä leimasi koko perheen elämää Matin lapsuusvuosina.

Lahjakas koulupoika päätyi opiskelemaan kotimaista kirjallisuutta ja väitteli vanhoilla päivillään tohtoriksi. Hänestä tuli näkyvä ja monipuolinen vaikuttaja. Hän on julkaissut yli 20 kirjaa ja aiheuttanut muutaman kunnon kulttuurikohun.

Mäkelä kuvittelee, mitä hänestä olisi voinut tulla ilman suomalaista tasa-arvoa: ”Minusta olisi voinut tulla hullu anarkisti, virolaisten Voinan veljesten tapainen metsäveli, Turusen Simpauttajan Oton tapainen rantalepikoissa naisen kuvia veistävä outo.”

Ei tullut Oton tapainen outo, tuli Matin tapainen outolintu kirjailija, kriitikko, Pekkas-akatemian rehtori, kylien ja maaseudun puolustaja.

Muistelmakirjailijoiden tapaan Mäkelä esittelee parhaita puoliaan. Kun hän on aikansa luetellut saavutuksiaan, hän havahtuu: ”Voi kuinka tämä itsensä kehuminen on vaikeaa, sen voittaa vaikeudessa vain toisen kehuminen!”

Vaikka Mäkelä kehuu itseään välillä ihan tosissaankin, hän tekee sen niin, ettei lukijalle tule vaivautunutta oloa. Suhteellisuudentaju, itseironia ja huumori tuovat tekstiin kepeyttä ja uusia ulottuvuuksia. Ja sehän tiedetään, että Mäkelä kirjoittaa hyvin.

On hauska poimia tekstistä erilaisia määritelmiä, joilla Mäkelä kuvaa itseään. Hän on monialapervertikko, mutta ei sovinisti. Hän on kehuherkkä ja lyhytjänteinen, ristiriitainen ja vaarallisen arvaamaton, suhteellisuudentajun ja arkijärjen puolustaja. Aiemmin hän oli vasemmistolainen idealisti, nyt puhtaaksiviljelty talonpoikaisdemokraatti, takinkääntäjä.

Ja vielä: hän on ollut keltasormi tupakoitsija, alkoholin suurmies, bensiinin lorottaja, mikä viittaa runsaaseen autolla ajamiseen.

Suurimpana saavutuksenaan Mäkelä pitää esseen tuomista suomalaiseen kirjallisuuteen 1980-luvulta lähtien laajempana kuin koskaan ennen. Tuula-Liina Varis kutsui häntä kerran jopa esseen isäksi ja se tietenkin imartelee esseistiä yhä.

Samaan hengenvetoon Mäkelä muistaa, että eräs apukoululainen käytti hänestä nimitystä ”Suomen kirjallisuuden isä” jo ennen kuin hän oli kirjoittanut yhtään kirjaa.

Kuuluisaksi myös suuren yleisön keskuudessa Mäkelä tuli 1990-luvulla kirjallaan Kaksi vaimoa. Siinä rytäkässä kunnia meni, mutta maine kasvoi.

Syntyi maine kovasta naistenmiehestä. Melkein vierähtää kyynel lukijan poskelle, kun Mäkelä vähättelee olleensa vain ”hiljainen, herkkä, syvästi syyllisyyttä tunteva, läheisyyttä kipeästi kaivannut mietiskelijä, sanalla sanoen Ihminen”.

Naisten hampaissa Mäkelä on ollut usein ja häntä on viime aikoina syytetty myös metoo-kysymysten vähättelystä. Hän puolustautuu ja sanoo tulevansa aivan erilaisesta 1950-luvun maailmasta: ”Siinä maailmassa Ylen virallisella kanavalla soi ehtimiseen Esa Pakarisen metoo-klassikko ”kuti, kuti, ei saa, voi kun sää olet tuhma”.

Onkohan pohjalainen Mäkelä asunut liian kauan Kymenlaaksossa ja Pohjois-Karjalassa, kun hän kirjoittaa olevansa ylpeä siitä, että on kirjoittanut elämänsä aikana muutaman kauniin lauseen. Eteläpohjalaiset tapaavat ylpeillä ihan muilla ansioilla.

Matti Mäkelä on kirjoittanut ”totuuteen taipuvaiset muistelmansa” suurella ammattitaidolla. Hän on tunnustanut syntinsä eikä hänen tarvitse enää murehtia, mitä ne ihmisetkin sanoo.

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu