Filosofian neljä taikuria

Kun kirja käsittelee neljän filosofin elämää ja ajatuksia 1920-luvulla, voisi kuvitella, että kyseessä on tylsistä tylsin teos. Kirjan kirjoittajakin on filosofi, mikä lisää epäluuloja.

Ennakkoluulot karisevat kuitenkin sivu sivulta. Kirja tempaa mukaansa, se on lukijaystävällinen ja vetävästi kirjoitettu (Wolfram Eilenberger: Taikurien aika – Filosofian suuri vuosikymmen 1919-1929, Siltala 2019).

Kirjan päähenkilöinä ovat saksankielisen filosofian suuret ajattelijat Walter Benjamin, Ernst Cassirer, Martin Heidegger ja Ludwig Wittgenstein. Ei tarvitse olla filosofi pysyäkseen kyydissä mukana.

Wittgenstein on kirjan kiinnostavin henkilö. Taikurien aika alkaakin vauhdikkaalla kuvauksella hänen väitöstilaisuudestaan Cambridgessa kesäkuussa 1929. Wittgenstein on vuosikausien jälkeen palannut Englantiin. Hän on 40-vuotias ex-miljardööri, joka on lahjoittanut omaisuutensa sisaruksilleen ja viettänyt edellisen vuosikymmenen pääasiassa alakoulun opettajana maaseudulla.

Kun väitöstilaisuus on päättynyt, Wittgenstein taputtaa vastaväittäjiään Bertrand Russellia ja George Edward Moorea olalle ja lausuu hyväntahtoisesti: ”Älkää huolehtiko, ette te koskaan tule sitä ymmärtämään.”

Wittgensteinin väitöskirja, Tractatus Logico-Philosophicus, on Eilenbergerin luonnehdinnan mukaan hämärien aforismien ja tokaisujen kyllästämä tutkielma. Ensimmäinen lause antaa esimakua: ”Maailma on kaikki, mikä on niin kuin se on.” Kuuluisin lause on väitöskirjan lopussa: ”Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.” Ja väliin mahtuu tällainenkin: ”Mystistä ei ole se, millainen maailma on, vaan se, että maailma on.”

Eilenberger kuvaa Wittgensteinin wieniläiseksi neroksi, joka saa helposti äkillisiä raivokohtauksia ja on asenteissaan äärimmäisen ankara. Kirjassa esitetään arveluja, joiden mukaan hän kärsi Aspergerin syndroomasta.

Kolme kuukautta ennen Wittgensteinin väitöstä Davosissa järjestettiin toisenlainen väittely, jota pidetään yhtenä ajattelun historian merkkipaaluna, vuosisadan väittelynä. Vastakkain oli kaksi erilaista miestä, Heidegger ja Cassirer.

Cassirer oli juutalaisen teollisuussuvun jälkeläinen Berliinistä, Heidegger katolilaisen suntion poika Badenin maaseudulta. Cassirer oli Hampurin yliopiston rehtori, joka edusti vanhaa saksalaista idealismia, Heidegger taas edusti uutta, nousevaa Saksaa, joka päättyi Hitlerin katastrofiin:

”Hansakaupungin ylväys törmää talonpoikaiseen suorasukaisuuteen. Cassirer on hotelli, Heidegger mökki. Kun he tapaavat auringonpaahteessa, heidän edustamansa kaksi maailmaa menevät epätodellisella tavalla päällekkäin.”

Kirjan neljäs filosofi Walter Benjamin oli Davosin aikoihin akateemisessa maailmassa täydellinen epähenkilö, yhden miehen Weimarin tasavalta, ”epäonnistuneiden suurhankkeiden ehtymätön lähde”.

Benjamin oli väitellyt Bernissä 1919, mutta elätti itsensä enimmäkseen kulttuurijournalistina. Hän oli ainaisessa rahapulassa. Rahaa meni ravintoloihin, yökerhoihin, pelikasinoihin, ilotaloihin ja antikvaaristen lastenkirjojen keräilyyn, joka oli hänen intohimonsa.

Benjamin, Heidegger ja Wittgenstein olivat aitoja kulttihahmoja jo omana aikanaan. Kolmikosta poikkesi Cassirer, joka ”harjoitti ajattelua virkatyönään” eikä harrastanut naisseikkailuja. Hän oli nelikosta kirjan mukaan ainoa vakaumuksellinen demokraatti.

Eilenberger kuljettaa miesten tarinoita kiehtovasti vuosikymmenen läpi. Mukana on sopivassa suhteessa värikkäitä yksityiselämän käänteitä, onnettomia naisjuttuja ja suuria ajatuksia. Viihdyttävä teksti vie lukijan filosofien elämäntarinoiden kautta maailmansotien väliseen jännittävään aikaan. Suuri katastrofi oli vasta edessä.

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu