Filosofian neljä taikuria
Kun kirja käsittelee neljän filosofin elämää ja ajatuksia 1920-luvulla, voisi kuvitella, että kyseessä on tylsistä tylsin teos. Kirjan kirjoittajakin on filosofi, mikä lisää epäluuloja.
Ennakkoluulot karisevat kuitenkin sivu sivulta. Kirja tempaa mukaansa, se on lukijaystävällinen ja vetävästi kirjoitettu (Wolfram Eilenberger: Taikurien aika – Filosofian suuri vuosikymmen 1919-1929, Siltala 2019).
Kirjan päähenkilöinä ovat saksankielisen filosofian suuret ajattelijat Walter Benjamin, Ernst Cassirer, Martin Heidegger ja Ludwig Wittgenstein. Ei tarvitse olla filosofi pysyäkseen kyydissä mukana.
Wittgenstein on kirjan kiinnostavin henkilö. Taikurien aika alkaakin vauhdikkaalla kuvauksella hänen väitöstilaisuudestaan Cambridgessa kesäkuussa 1929. Wittgenstein on vuosikausien jälkeen palannut Englantiin. Hän on 40-vuotias ex-miljardööri, joka on lahjoittanut omaisuutensa sisaruksilleen ja viettänyt edellisen vuosikymmenen pääasiassa alakoulun opettajana maaseudulla.
Kun väitöstilaisuus on päättynyt, Wittgenstein taputtaa vastaväittäjiään Bertrand Russellia ja George Edward Moorea olalle ja lausuu hyväntahtoisesti: ”Älkää huolehtiko, ette te koskaan tule sitä ymmärtämään.”
Wittgensteinin väitöskirja, Tractatus Logico-Philosophicus, on Eilenbergerin luonnehdinnan mukaan hämärien aforismien ja tokaisujen kyllästämä tutkielma. Ensimmäinen lause antaa esimakua: ”Maailma on kaikki, mikä on niin kuin se on.” Kuuluisin lause on väitöskirjan lopussa: ”Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.” Ja väliin mahtuu tällainenkin: ”Mystistä ei ole se, millainen maailma on, vaan se, että maailma on.”
Eilenberger kuvaa Wittgensteinin wieniläiseksi neroksi, joka saa helposti äkillisiä raivokohtauksia ja on asenteissaan äärimmäisen ankara. Kirjassa esitetään arveluja, joiden mukaan hän kärsi Aspergerin syndroomasta.
Kolme kuukautta ennen Wittgensteinin väitöstä Davosissa järjestettiin toisenlainen väittely, jota pidetään yhtenä ajattelun historian merkkipaaluna, vuosisadan väittelynä. Vastakkain oli kaksi erilaista miestä, Heidegger ja Cassirer.
Cassirer oli juutalaisen teollisuussuvun jälkeläinen Berliinistä, Heidegger katolilaisen suntion poika Badenin maaseudulta. Cassirer oli Hampurin yliopiston rehtori, joka edusti vanhaa saksalaista idealismia, Heidegger taas edusti uutta, nousevaa Saksaa, joka päättyi Hitlerin katastrofiin:
”Hansakaupungin ylväys törmää talonpoikaiseen suorasukaisuuteen. Cassirer on hotelli, Heidegger mökki. Kun he tapaavat auringonpaahteessa, heidän edustamansa kaksi maailmaa menevät epätodellisella tavalla päällekkäin.”
Kirjan neljäs filosofi Walter Benjamin oli Davosin aikoihin akateemisessa maailmassa täydellinen epähenkilö, yhden miehen Weimarin tasavalta, ”epäonnistuneiden suurhankkeiden ehtymätön lähde”.
Benjamin oli väitellyt Bernissä 1919, mutta elätti itsensä enimmäkseen kulttuurijournalistina. Hän oli ainaisessa rahapulassa. Rahaa meni ravintoloihin, yökerhoihin, pelikasinoihin, ilotaloihin ja antikvaaristen lastenkirjojen keräilyyn, joka oli hänen intohimonsa.
Benjamin, Heidegger ja Wittgenstein olivat aitoja kulttihahmoja jo omana aikanaan. Kolmikosta poikkesi Cassirer, joka ”harjoitti ajattelua virkatyönään” eikä harrastanut naisseikkailuja. Hän oli nelikosta kirjan mukaan ainoa vakaumuksellinen demokraatti.
Eilenberger kuljettaa miesten tarinoita kiehtovasti vuosikymmenen läpi. Mukana on sopivassa suhteessa värikkäitä yksityiselämän käänteitä, onnettomia naisjuttuja ja suuria ajatuksia. Viihdyttävä teksti vie lukijan filosofien elämäntarinoiden kautta maailmansotien väliseen jännittävään aikaan. Suuri katastrofi oli vasta edessä.
Walter Benjamin ”naistenmies” meni ja tappoi itsensä aika nuorena jo eli alle 50. Pakeni natseja taivaaseen.
Ilmoita asiaton viesti
Cassirer pakeni natseja Yhdysvaltoihin ja Heidegger oli natsi.
Ilmoita asiaton viesti
”Kun kirja käsittelee neljän filosofin elämää ja ajatuksia 1920-luvulla, voisi kuvitella, että kyseessä on tylsistä tylsin teos. Kirjan kirjoittajakin on filosofi, mikä lisää epäluuloja.”
Anteeksi vain, mutta minussa lähinnä tämä avaus aiheuttaa epäluuloja. Ilmeisesti blogistille on tullut jostain käsitys, että filosofia ja filosofit 1920-luvulla (ja nykyäänkin) ovat tylsiä, mutta mistä?
Ilmoita asiaton viesti
Kukapa sitä aina tietää, mistä ennakkoluulot kumpuavat. Tässä tapauksessa varmaankin tietämättömyydestä.
Ilmoita asiaton viesti
Vaikka se hyväksyttiin väitöskirjana vasta vuonna 1929 (koska LW ei ollut aiemmin harkinnut yliopistovirkaa), Tractatus oli tietysti ollut kuuluisa teos jo vuosia. Alkuperäispainos on vuodelta 1921 ja englanninkielinenkin vuodelta 1922.
Ilmoita asiaton viesti
Juuri näin. Menettely oli poikkeuksellinen, mutta niin oli väittelijäkin.
Ilmoita asiaton viesti
Wittgenstein itse olisi kyllä ollut kauhuissaan tiedosta, että alkuperäinen vuoden 1921 julkaisu muistettaisiin vielä sata vuotta myöhemmin, sillä se oli hänestä ”Raubdruck”, piraattipainos.
Sillä välin kun Wittgenstein itse oli opettajana Itävallan maaseudulla ja hänen teokseensa esipuheen kirjoittanut Bertrand Russell oli Kiinassa, jälkimmäisen ystävä Dorothy Wrinch oli saanut sen läpi Annalen der Naturphilosophie -aikakauslehteen. Sen päätoimittaja, kemian nobelisti Wilhelm Ostwald, taas lähetti tekstin oikoluettavaksi ei suinkaan Wittgensteinille vaan Russellille. Tämä puolestaan joko ei tarkistanut sitä lainkaan tai sitten hänen korjauksiaan ei toteltu. Teksti on täynnä painovirheitä, ja esimerkiksi logiikan symboleista käytetään niistä kirjoituskoneella kirjoittaessa käytettyjä korvikkeita eikä näitäkään johdonmukaisesti.
Terveisin tämän sekä edellisen blogissa käsitellyn kirjan suomentaja.
Ilmoita asiaton viesti
Tommi, kiitos tästä. Suomennos oli erinomainen. Valitettavasti suomentajan nimi jäi nyt ja jää usein mainitsematta.
Ilmoita asiaton viesti
Hmm, tekiköhän Heikki Nyman Tractatus-suomennoksensa tuosta ensipainoksesta vai käsikirjoituksesta? Kaipa se kirjan alkusivuilla sanoittaisiin, mutta ei satu nyt löytymään hyllystä…
Ilmoita asiaton viesti
Ylipäänsä suunnilleen kaikki Tractatus-käännökset muille kielille lienee tehty vuonna 1922 ilmestyneen ”virallisen” kirjan vuonna 1933 ilmestyneestä toisesta painoksesta, johon Wittgenstein teki vielä kaksi muutosta. Ensimmäinen niistä (väärän der-artikkelin vaihtaminen oikeaksi die-artikkeliksi pykälässä 4.023) ei vaikuta käännöksiin, mutta toinen (pykälän 5.152 pieni lyhentäminen) vaikuttaa.
Tuo nykyään enimmäkseen unohdettu huono vuoden 1921 ensijulkaisu, Ostwaldin lehden sivumennen sanoen viimeiseksi jääneessä numerossa, on bibliofiilinen suurharvinaisuus, jota ei esimerkiksi Suomessa ole yhdessäkään kirjastossa. Ei sitä tietääkseni ollut von Wrightilläkään, eikä ole mitään syytä miksi Nyman olisi koskaan edes nähnyt sitä.
Nymanin suomennos on hänen yleiseen tapaansa oikein hyvä – kun itse suomensin hänen jo lopetettuaan löytyneet Wittgensteinin 1930-luvun päiväkirjat tämän vuosikymmenen alussa, pyrin tavoittamaan kieleen mahdollisimman samanlaisen soinnin -, mutta kuuluisa ”Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava” on ongelmallinen. Sehän ei ole mikään käsky vaan toteamus: jos yrität puhua siitä mistä ei voi puhua, niin siinäpähän yrität. Tässä Eilenbergerin kirjassa otin vapauden kääntää ”… siitä joutuu vaikenemaan”, lukuun ottamatta niitä kahta kohtaa, joissa on suora sitaatti Tractatuksen tekstistä.
Ilmoita asiaton viesti
#18. #19. Huomasin, että omasta hyllystä löytyy seitsemän LW:n teosta, mikä on tietysti aika monta ottaen huomioon, että hän julkaisi vain yhden 🙂
Ilmoita asiaton viesti
Wittgensteinin käsikirjoituksia on suomennettu hämmästyttävässä määrin, kaipa juuri von Wright -yhteyden takia (oletan että hyllyssäsi olevat ovat suomennoksia).
Ilmoita asiaton viesti
Minulta puuttuu monta suomennosta. Noista seitsemästäkin kaksi on englanninkielisiä Cambridge-luentoja 30-luvulta.
Ilmoita asiaton viesti
OK, kiitos infosta.
Ilmoita asiaton viesti
Nyt tulee muutamia nimiä, mutta ne ovat lukijoille tuttuja.
Ylellä Juho-Pekka Rantala teki haastattelusarjaa Itse asiassa kuultuna. Eräs vieraista on ollut M.A. Numminen, joka on varsin paljon muutakin kuin jänispukuinen laulajapelle.
Numminen kertoi keskusteluistaan Georg Henrik von Wrightin kanssa. Von Wright on 1900-luvun eurooppalaisen filosofian suuria nimiä, ja hän teki tiivistä yhteistyötä Ludvig Wittgensteinin kanssa ainakin Cambridgessa.
Filosofikaksikko istui iltaa von Wrightin kotona; ajankohta lienee ollut 1940-luvun loppu. Nummisen siteeraaman von Wrightin kertoman mukaan saksalaisvieras hermostui isäntäperheen leikki-ikäisiin lapsiin ja sähähti: ”What are these apes doing here?”
Tämän tyrmistyttävän anekdootin valossa kuvaus ”wieniläisestä nerosta, joka saa helposti äkillisiä raivokohtauksia ja on asenteissaan äärimmäisen ankara” tuntuu todella loksahtavan kohdalleen.
Muistan epäuskoisen tunteeni, kun Numminen kertoili yhteyksistään von Wrightiin, joka puolestaan oli kuulunut Ludvig Wittgensteinin kaveripiiriin. ”Wittgenstein” kuulosti tuolloin korvissani suunnilleen samalta kuin ”Tuomas Akvinolainen” tai ”Sokrates” – jotain ammoisia ajatustyöläisiä mistä lie vuosisatojen takaa.
Olli Väisälän ihmettely filosofian yksioikoisesta liittämisestä tylsyyteen on… hyvä kysymys. Lauri Heinonen, historianopettajani lukiossa, määritteli filosofian sisällöksi kaiken maan ja taivaan välillä.
Ilmoita asiaton viesti
Von Wright oli Wittgensteinin seuraaja Cambridgen yliopiston filosofian professorina.
Ilmoita asiaton viesti
Oho. System error. Ludwig tuplaveellä.
Ilmoita asiaton viesti
Älä viitsi! Kyllä tuo oli niin suuri moka, että se vei uskottavuuden koko kommenttisi sanomalta.
Ilmoita asiaton viesti
Nuorempi poikani soveltaa vastaavaa kriittisyyttä. Kirjoitusvirhe tekstissä – ja lukeminen kerrasta poikki!
Harkitsin korjaamista muokkaamalla, mutta ajattelin jättää virheet näkyviin ikään kuin varoittaviksi esimerkeiksi.
Ilmoita asiaton viesti
Kukaan ei ole täydellinen!
Ilmoita asiaton viesti
Harmin paikka että filosofiat ovat kutistuneet historian loputtomien tarinoiden jatkoksi. Sekä läntinen että itäinen totalitarismi olivat pohjautuneet korkeasti oppineiden teorioihin.
Jokainen on filosofi, kukin tavallaan, silloin vastuukin lepää oikeilla hartioilla.
Perintöomaisuuksien sijaan pitää puolustaa jokaisen yksilön ainutkertaista ihmisarvoa. Kommunistinen yksityisomaisuuden sosialisointi ei enää ketään uhkaa. Marx ei tuntenut ihmisluonnetta.
Digiajan ammattilaisten Natoon Viro liittyi helposti koska omaa puskajussien armeijaa ei ollut painolastina.
Ilmoita asiaton viesti
En ole ikinä lukenut Cassireria, joka tapahtuma-aikaan oli varmaan joukosta tunnetuin. Kolmen muun tulkitseminenhan on ollut oma teollisuudenalansa pitkään.
Ilmoita asiaton viesti
Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava. Terveen järjen ääni?
Ruotsalaisuus Suomessa on lahkolaisuutta, joka kirkon suojissa turvaa päältä lisää niille joilla jo ennestään on
Mystistä on se, millainen maailma on.
Ilmoita asiaton viesti
Walter Benjamin haaveili kirjoittavansa yhtenäisen filosofisen teoksen, joka koostuisi pelkästään sitaateista…
Nicholson Baker julkaisi vuonna 2008 kokonaan aikakauden dokumenteista koostuvan historiateoksen toiseen maailmansotaan ajautumisesta ja sodan kulusta:
https://en.wikipedia.org/wiki/Human_Smoke
Ilmoita asiaton viesti
Tyhmempi vilosohvian harrastaja voisi alan nokkkimisjärjestyksistä vapaana diletanttina luulla, että Suuri kaalihuijaus on tullut todeksi elinkeino-Katrin puolustaessa Juhan vakaumusta joka on sisällä joten sitä pitää kunnioittaa lahkolaisten salaisuutena.
Eikä kirjasto Oodin (Ode på svenska) läheisen tien nimi viittaa Mannerheimiin, kuten ei myöskään AmosRexin nimi Amos Anderssoniin.
Ode sen sijaan viittaa nimenä tunnettuun kaupunkisuunnittelun veteraaniin.
Kaikki muu on mielikuvitusta, mutta eikö juuri se muuta maailmaa? Asialleen omistautuneiden kyky ajatella vapaasti yhdistellen toisiinsa näennäisesti kuulumattomia asioita.
Ilmoita asiaton viesti
”Niin kauan kuin apinoit, et koskaan ole paras apina.” Dr. Eric Thomas
”Älä koskaan aliarvioi asialleen omistautuneen pienen ihmisryhmän kykyä muuttaa maailmaa. Itse asiassa se on ainoa asia, joka aina on. ”Margaret Mead
Ilmoita asiaton viesti