Huumorista ja humoristeista
Lueskelin joutessani Veijo Meren (1928-2015) esseitä ja törmäsin hänen kirjoitukseensa huumorista. Lyhyt huumoriessee sisältyy kokoelmaan Kaksitoista artikkelia (Otava), joka julkaistiin jo vuonna 1967. Meri etsii vastausta kysymykseen, mikä on huumoria?
Se ainakin on selvää, että huumori on vakava asia. Diktaattorit palkitsevat parhaat vitsit kuolemalla. Meren mainitsemat humoristit ovat traagisia hahmoja. Petronius avasi valtimonsa, Kivi tuli mielisairaaksi, Gogol paastosi itsensä hengiltä.
”Kun kadulla näkee kääpiön tai muuten groteskin näköisen ihmisen, alkaa naurattaa, vaikka kauhistuisi sen takia itseänsä, mutta kun tapaa humoristin, hän ei juuri naurata eikä naura. Useimmiten hän on mitä ankarin moralisti ja idealisti.”
Vitsinkertojia ei pidä sekoittaa huumoriin, joka on eri asia kuin hauska. Meri surkutteleekin, että kaikki huumorista ja humoristeista kirjoitetut jutut ovat ikäviä, koska kirjoittajat, toimittajat ja lukijat luulevat, että huumori on sama kuin hauska.
Meri kumoaa harhaluulona käsityksen, että tragedian epäonnistuminen olisi huumoria. Sen sijaan huumoria on hänen mielestään sataprosenttisesti onnistunut murhenäytelmä: ”Kun ihminen on arka ja heikko ja huono juoksemaan ja siitä huolimatta häntä pahoinpidellään ja ajetaan takaa, se on huumoria (Chaplin).”
Meren esseet ovat lajissaan Suomen parhaita. Siksi niitä kannattaa lukea, vaikka uusimmatkin on kirjoitettu jo vuosikausia sitten. Useimmat esseet ovat kestäneet aikaa yllättävän hyvin.
Meri osaa yllättää. Hän saattaa poukkoilla ja liioitella näennäisen holtittomasti, mutta punaista lankaa hän ei yleensä kadota. Puheenomaiset tekstit eivät aina ole viimeisen päälle hiottuja, mutta siinä on osittain myös niiden viehätys.
Poliittisen korrektiuden totinen papisto ei ollut vielä pelotteena tämän päivän tapaan, kun Meri kirjoitti esseitään. Hän ei kainostellut provosoida reippaasti, että naisista ei ole humoristeiksi. Hän oli sitä mieltä, että naisten vahva laji on lyriikka, koska runoilijat ottavat itsensä vakavasti.
”Huumorintajuttomampia ja hauskempia ihmisiä ei ole kuin hallitsijat ja lyyrikot. Kun runoilija tuntee kuoleman tulevan, hän kirjoittaa viimeisen runonsa. Kun humoristin hetki lähestyy, hän polttaa niin paljon tuotannostaan kuin kykenee ja haluaa polttaa kaiken (Boccaccio, Gogol, Kafka).”
Jos Veijo Merta on uskominen, humoristit ovat totisia maailmanparantajia, joilla on onnellinen lapsuus, mutta onneton vanhuus ja järkyttävä kuolema.
Ystäväni kirkasti Buster Keatonissaan näinkin: Alakulo on ilotalon kivijalka.
Meren esseet huumorista ovat vakiokerrattaviani. Ilo ja suru kun ovat slaavilaisen mielenlaadun outouksia, ne vaihtavat paikkaa nopeasti.
Ilmoita asiaton viesti
Savon Sanomien entinen toimittaja Kari Hotakainen on muistaakseni kirjoittanut sellaisenkin kirjan kuin Buster Keaton.
Ilmoita asiaton viesti
Niin, Hotakainen se ystäväni oli ja kirja Buster Keaton – elämä ja teot. Sai muuten Savonia-palkinnon.
Ystävyytemme alkoi kun menimme ensikaljoille. Olimme puoli tuntia hiljaa, sitten Kari sanoi: Väänettäänkö kättä?
Väänsimme. Vääntö jatkuu vaikka ystävyys . ainakin kontaktit – ovat osittain väljähtyneet.
Ei Kari vakitoimittaja ikinä ollut, kesätoimittaja ja sijainen.
Kerran, olin silloin vuoropäällikkö ewli kotimaanosaston esimies, putosi pienkone Rautavaaralla. Kari soitteli yövuorissa poliisille, tuli sitten luokseni: Oli se kone pudonnut mutta ei siinä kukaan loukkaantunut tai kuollut. Ei kai siitä mitään tehdä…
Silloin tajusin, että tuo kelpo kirjoittaja on tarkoitettu muunlaiseen kirjoittamiseen kuin uutistyöhön.
Se onkin osoittautunut todeksi.
Voe lajinsa, Immu
Ilmoita asiaton viesti