Talleyrand ja Napoleon

Historia on täynnä merkillisiä hahmoja ja nykypäivä tuottaa jatkuvasti lisää outoja tapauksia. Yksi erikoisimmista on ranskalainen Talleyrand (1754-1838) jota usein kehutaan jopa Euroopan suurimmaksi diplomaatiksi. Hän on kyynisten valtapoliitikkojen ja diplomaattien kruunaamaton kuningas.

Tutustuin tähän merkilliseen mieheen lukemalla kuumina kesäpäivinä brittiläisen diplomaatin kirjaklassikon vuosikymmenten takaa (Duff Cooper: Talleyrand, Otava 1956). Viihdyttävästi kirjoitettua elävää historiaa parhaimmillaan.

Talleyrand oli piispa, Napoleonin ulkoministeri ja suurlähettiläs, naistenmies, uhkapeluri, pörssikeinottelija ja paljon muuta. Hänen tahtiaan ei haitannut sekään, että hän oli raajarikko, joka ontui pahasti toista jalkaansa.

Talleyrand oli tunnettu nopeasta älystään ja paheellisesta elämästään. Hän oli älyniekka ja nautiskelija, joka puhui vain silloin, kun hänellä oli tähdellistä asiaa. Hän saavutti nopeasti vaikutusvaltaisen aseman naisten johtamissa Pariisin salongeissa, joissa juoniteltiin ja pohjustettiin suuria päätöksiä.

Napoleonin ja Talleyrandin suhde oli suurta draamaa. Kun Napoleonin valta oli korkeimmillaan, ulkoministeri Talleyrand kääntyi häntä vastaan, koska ei voinut hyväksyä hänen valloituspolitiikkaansa eikä jatkuvaa vallanhimoaan. Hän pelkäsi, että Napoleon ajaa Ranskan perikatoon.

Cooperin kirjassa on tarkka kuvaus siitä mitä tapahtui, kun Napoleonille paljastui Talleyrandin toiminta hänen selkänsä takana. Napoleon menetti kokouksessa täysin itsehillintänsä ja haukkui puoli tuntia Talleyrandia, joka kuunteli näennäisen tyynenä häväistyksiä.

Läsnäolijat olivat kauhuissaan, kun Napoleon pilkkasi jopa Talleyrandin rampaa jalkaa ja ivasi tämän vaimon uskottomuutta. Hän leimasi Talleyrandin varkaaksi, pelkuriksi ja petturiksi eikä ”yhtään herjaussanaa jätetty käyttämättä”. Napoleon huipensi syytösryöppynsä, heristi nyrkkiään kuin aikoisi lyödä ja ilmoitti, ettei Talleyrand ollut muuta kuin ”sontaa silkkisukassa”.

Kun tilaisuus oli ohi Talleyrand totesi tyynesti eräälle mukana olleelle: ”Mikä vahinko, että niin suuren miehen pitää olla niin huonosti kasvatettu.”

Talleyrand olikin kuuluisa siitä, että hän säilytti malttinsa ja itsehillintänsä joka tilanteessa. Kerrotaan, että häntä saattoi potkaista taakse kymmenkunta kertaa hänen kasvojensa paljastamatta mitään niille, jotka seisoivat hänen edessään.

Talleyrandin ura ei loppunut Napoleonin ryöpytykseen. Silkkisukan palveluksia tarvitsi Napoleonkin vielä pitkään. Talleyrand tunsi napoleoninsa: Hankalin ihminen, jonka kanssa Napoleonin ulkoministeri joutui neuvottelemaan, oli Napoleon itse.”

Ryhtymällä juonittelemaan Venäjän ja Itävallan kanssa Napoleonin selän takana Talleyrand vaaransi kaiken: asemansa, rikkautensa ja henkensä. Tässä hän ei ajatellut henkilökohtaista etuaan.

Talleyrand ei ollut tiukkapipoinen nationalisti vaan eurooppalainen ennen kuin eurooppalaisuus oli muotia. Hän halusi pelastaa Euroopan Napoleonin valloituksilta. Ja kun Talleyrandia syytettiin vehkeilystä, hän tokaisi, ettei koskaan vehkeillyt, paitsi milloin Ranskan kansa oli vehkeilyssä mukana.

Talleyrand oli mukavuudenhaluinen ja Cooperin mielestä luonnostaan laiska. Joutilaisuuden rakkauttaan hän puolusti sillä, että se oli diplomaatille viisainta politiikkaa. Liiallista intoilua hän paheksui.

Mikään periaatteiden mies Talleyrand ei ollut. Hän ei olisi kuollut minkään periaatteen puolesta, kuten Cooper toteaa. Talleyrand ei pappistaustastaan huolimatta ollut myöskään uskonnollisen miehen perikuva, pikemminkin päinvastoin. Yhtä evankeliumia hän Cooperin mielestä kuitenkin julisti. Terveen järjen evankeliumille hän pysyi uskollisena kuolemaansa saakka.

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu