Suunnitelma loppuelämän varalle
Kun akateemikko Hannu Mäkelä täytti viime elokuussa 75 vuotta, hän aloitti seuraavana päivänä jälleen uuden kirjan kirjoittamisen. Juuri ilmestynyt teos on tuotteliaan Mäkelän toinen kirja tänä vuonna (Suunnitelma loppuelämän varalle, Kirjapaja 2019).
Kirjan henki on sellainen, että aina pitää olla uusia suunnitelmia ja ainoa suunta on eteenpäin. Mäkelä kertoo olleensa 70 vuotta pessimisti, mutta viime aikoina hän on yrittänyt olla optimisti, vaikka se on ollut yllättävän hankalaa: ”Silti yrittää täytyy. Minkä muun takia me maailmassa oikein eläisimme, ellemme uskoisi, että hyvä voittaa ja että tulevaisuus voi olla myös valoisa.”
Mäkelä keskittyy itselleen tärkeisiin teemoihin. Aiheet ovat ikiaikaisia peruskysymyksiä ja esseistien klassikkoteemoja, kuten usko, toivo, rakkaus, häpeä, luottamus, kauneus, terveys, ilo, suru sekä sairaus ja kärsimykset.
Vanhoista teemoista on vaikea keksiä mitään uutta ja mullistavaa sanottavaa. Mäkelä myöntää heti alussa itsekin, että ”tässä eriäänisessä maailmassa monet kohdat voivat tuntua vanhan miehen mutinalta”.
Älkäämme väheksykö vanhojen miesten mutinoita. Odottamatonta voi tapahtua, ellei suorastaan ihmeitä. Sen on huomannut myös Mäkelä, joka on kokenut kovia viime vuosina.
Kun Mäkelän neljäs avioliitto päättyi pari vuotta sitten yllättäen vaimon kuolemaan, hän ei uskonut, että rakkaus olisi enää koskaan mahdollista hänen kohdallaan.
”Mutta erehdyin, sillä joskus ihmeitä tapahtuu. Coup de foudre, sanovat ranskalaiset. Colpo di fulmine, mutistaan puolestaan Italiassa. Minuun sanat osuivat. Koska sellainen ihminen osui tielleni”, Mäkelä kirjoittaa ja selventää, että molemmat kielet ovat runon kieltä ja kääntyvät salamaniskuksi.
Onhan siinä jotakin komeaa, kun vanheneva mies puhuu julkisesti rakkaudesta, vaikka Mäkelä vielä vähän kainostelee uuden rakkautensa esittelyä. Ehkä seuraavassa kirjassa.
Meille vähäpuheisille suomalaisille amatööreille rakkaudesta puhuminen on vaikeaa, mutta kirjailijat ovat asia erikseen. Mäkelää voitaneenkin kutsua paitsi kirjoittamisen myös rakkauden ammattilaiseksi.
Pohdintansa Mäkelä tiivistää lopulta 25 kohdan huoneentauluksi. Rakkaudesta siinä sanotaan näin: Rakasta enemmän, pyydä vähemmän. Mäkelä kertoo saaneensa edesmenneeltä vaimoltaan rakkauden avaimen ja käsittävänsä nyt, että ruostuneessakin sydämessä avain voi yhä kääntyä, jolloin lukko rasahtaa ja ovi aukeaa.
Mäkelän jutustelua on helppo seurata. Samalla voi päivittää omaa elämäntilannettaan ja tehdä suunnitelmia loppuelämänsä varalle, mikä ei liene pahitteeksi kenellekään.
Kaikki muut olivat pessimistejä, minä ainut onanisti.
Ilmoita asiaton viesti
Ari, hienoa että tulit rohkeasti kaapista ulos.
Ilmoita asiaton viesti
Jos osaa itseään rakastaa, auttaa se varmaankin myös toisten rakastamisessa.
Juu, totta kai, minä myös.
Ilmoita asiaton viesti
Sanoisin että itsetyydytystä on moninaista taanoin työpaillani oli maanantai iltana oman auton korjausmahdollisuus korjaamohallissa. Kutsuimme sitä itsetyydytysillaksi.
Omassa lähielämässä olen nyt tyytyväinen kun istun autossa Jänisjoen varrella metsäautotiellä ja vaimo on keräämässä mustikoita ja jo toi sankollisen isoja mustikoita lähti uudestaankin oli löytänyt hyvän paikan ja minä olen hyvin tyydytetty.
Hyvää päivänjatkoa vaikka on jo uusi päivä.
Ilmoita asiaton viesti
Näin kolmen päivän kuluttua kirjoitus on jotenkin vielä suositeltavampi.
Ilmoita asiaton viesti
Kirjailijan kuolema kirkastaa hänen menneisyytensä! R.I.P. Matti Mäkelä!
Ilmoita asiaton viesti
Kirjailijan maljakko on kirja. Ja vaikka moni ihminen tekisi maljakon, se on aina erilainen ihmisestä riippuen. Ajassa kulkien, muistoissa, vaikka en ihan lukijaksi ole vielä ylettänyt. Kirjat jää, ja niiden äärelle voi löytää.
Ilmoita asiaton viesti