Muistamaton Manu muistelee

Syksyn kirjasesonki on alkanut pikkuhiljaa ja siitä tulee kustantajien mielestä jälleen kerran loistelias. Viime päivinä on julkaistu useita uutuuksia, joista yksi on tämän blogin aiheena.

Raija Oranen panee uudessa kirjassaan viimeisiä vuosiaan elävän Mauno Koiviston (1923-2017) muistelemaan elämäänsä (Manu, Otava 2019). Muistisairaan muisteleminen ei aina suju ongelmitta: ”Se vaivaa minua, se että olen kaiken aikaa muistamaisillani sen mitä olin juuri muistamaisillani”, Koivisto pukee sanoiksi muistelijan dilemman.

Manu sairastui elämänsä ehtoopuolella Alzheimerin tautiin. Hän ihmetteleekin Orasen romaanissa, onko hän todella ollut presidentti, mutta huomaa sitten, että muistaa presidenttiyteensä liittyvät tapahtumat oikein hyvin. Ja jos ei muista, aina voi katsoa itse kirjoittamistaan muistelmista, ”mitä minulle tässä maailmassa oikein on tapahtunut”.

Oranen käyttää Koiviston menetelmää ja se on tuttu aiemmista teoksista. Hän katsoo faktat Koiviston kirjoittamista kirjoista ja lisää fiktion omasta päästään. Tällä tekniikalla Oranen on kirjoittanut mm. Mannerheimistä, Kekkosesta ja Paasikivestä totta ja tarua sekoittavat suurmiesromaaninsa.

Manu alkaa lupaavasti ja sieppaa hyvin lukijan mukaansa. Sitten kun aletaan kerrata presidenttikausien tapahtumia, romaani muuttuu historian kertauskurssiksi ja kirjailijan kaunokirjallinen kunnianhimo alkaa hiipua. Fakta uhkaa viedä voiton fiktiosta.

Kaikki kunnia faktoille, mutta ainakin itselleni on työlästä innostua vuosikymmenten jälkeen tupon kaatumisesta 1990-luvulla tai siitä, miten ”Suomen Pankki arvioi, että elpyminen teollisuudessa oli ollut nopeampaa kuin oli ennakoitu, mutta työttömyys kasvoi ja korot yhä nousivat…”

Orasen resepti, jossa pannaan faktat pöytään ja lisätään mausteeksi mielikuvitusta, kuulostaa yksinkertaiselta, mitä se paperilla onkin. Käytännössä se vaatii kuitenkin ammattitaitoa, johon kuuluu kyky pelkistää isoja asiakokonaisuuksia luettavaan muotoon.

Orasella on pitkä kokemus ja vankka rutiini, joiden turvin hän tälläkin kertaa päätyy kelvolliseen lopputulokseen. Omassa lajissaan hän on suvereeni ammattilainen. Historian harrastajat ovat Orasen uudenkin kirjan kiitollisimpia lukijoita.

Koiviston elämäntarina on suomalaisille päällisin puolin tuttu. Oranen piirtää Manusta sympaattisen ja uskottavan henkilökuvan: toisaalta vaatimaton kansanmies, toisaalta taitava poliittinen peluri. Uusia sävyjä henkilökuvaan on vaikea keksiä.

Orasen Koivisto sai elämältään sen mitä halusi: ”Kun oikein tarkasti mietin, minä sain mitä halusin, vaikka en tiennyt tätä tahtovani, kunhan vain sihtasin pitkälle eteenpäin ja kuljin etapilta etapille. Nyt ne on käyty, loppusuoralla ollaan.”

Kirjan loppu on kuin romanttisen elokuvan loppukohtauksesta. Manu seisoo keskellä kesää ja kyselee, mitä jää, kun ei enää muista: ”Olen työni ja tilini tehnyt, syntini tutkinut. Tein minkä tein. Olen tullut perille. Rakkaani käsi on kädessäni. Kun mennyt katoaa jää tämä hetki.”

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu