Muistamaton Manu muistelee
Syksyn kirjasesonki on alkanut pikkuhiljaa ja siitä tulee kustantajien mielestä jälleen kerran loistelias. Viime päivinä on julkaistu useita uutuuksia, joista yksi on tämän blogin aiheena.
Raija Oranen panee uudessa kirjassaan viimeisiä vuosiaan elävän Mauno Koiviston (1923-2017) muistelemaan elämäänsä (Manu, Otava 2019). Muistisairaan muisteleminen ei aina suju ongelmitta: ”Se vaivaa minua, se että olen kaiken aikaa muistamaisillani sen mitä olin juuri muistamaisillani”, Koivisto pukee sanoiksi muistelijan dilemman.
Manu sairastui elämänsä ehtoopuolella Alzheimerin tautiin. Hän ihmetteleekin Orasen romaanissa, onko hän todella ollut presidentti, mutta huomaa sitten, että muistaa presidenttiyteensä liittyvät tapahtumat oikein hyvin. Ja jos ei muista, aina voi katsoa itse kirjoittamistaan muistelmista, ”mitä minulle tässä maailmassa oikein on tapahtunut”.
Oranen käyttää Koiviston menetelmää ja se on tuttu aiemmista teoksista. Hän katsoo faktat Koiviston kirjoittamista kirjoista ja lisää fiktion omasta päästään. Tällä tekniikalla Oranen on kirjoittanut mm. Mannerheimistä, Kekkosesta ja Paasikivestä totta ja tarua sekoittavat suurmiesromaaninsa.
Manu alkaa lupaavasti ja sieppaa hyvin lukijan mukaansa. Sitten kun aletaan kerrata presidenttikausien tapahtumia, romaani muuttuu historian kertauskurssiksi ja kirjailijan kaunokirjallinen kunnianhimo alkaa hiipua. Fakta uhkaa viedä voiton fiktiosta.
Kaikki kunnia faktoille, mutta ainakin itselleni on työlästä innostua vuosikymmenten jälkeen tupon kaatumisesta 1990-luvulla tai siitä, miten ”Suomen Pankki arvioi, että elpyminen teollisuudessa oli ollut nopeampaa kuin oli ennakoitu, mutta työttömyys kasvoi ja korot yhä nousivat…”
Orasen resepti, jossa pannaan faktat pöytään ja lisätään mausteeksi mielikuvitusta, kuulostaa yksinkertaiselta, mitä se paperilla onkin. Käytännössä se vaatii kuitenkin ammattitaitoa, johon kuuluu kyky pelkistää isoja asiakokonaisuuksia luettavaan muotoon.
Orasella on pitkä kokemus ja vankka rutiini, joiden turvin hän tälläkin kertaa päätyy kelvolliseen lopputulokseen. Omassa lajissaan hän on suvereeni ammattilainen. Historian harrastajat ovat Orasen uudenkin kirjan kiitollisimpia lukijoita.
Koiviston elämäntarina on suomalaisille päällisin puolin tuttu. Oranen piirtää Manusta sympaattisen ja uskottavan henkilökuvan: toisaalta vaatimaton kansanmies, toisaalta taitava poliittinen peluri. Uusia sävyjä henkilökuvaan on vaikea keksiä.
Orasen Koivisto sai elämältään sen mitä halusi: ”Kun oikein tarkasti mietin, minä sain mitä halusin, vaikka en tiennyt tätä tahtovani, kunhan vain sihtasin pitkälle eteenpäin ja kuljin etapilta etapille. Nyt ne on käyty, loppusuoralla ollaan.”
Kirjan loppu on kuin romanttisen elokuvan loppukohtauksesta. Manu seisoo keskellä kesää ja kyselee, mitä jää, kun ei enää muista: ”Olen työni ja tilini tehnyt, syntini tutkinut. Tein minkä tein. Olen tullut perille. Rakkaani käsi on kädessäni. Kun mennyt katoaa jää tämä hetki.”
’Manu’ tuli vasta perjantaina, joten olen sivulla 92, aamuun mennessä olen ehkä jo pitemmällä. Kovasti olen tykästynyt.
Voin hyvin yhtyä lauseesi: ”Oranen piirtää Manusta sympaattisen ja uskottavan henkilökuvan: toisaalta vaatimaton kansanmies, toisaalta taitava poliittinen peluri. Uusia sävyjä henkilökuvaan on vaikea keksiä.”
Ilmoita asiaton viesti
Kun kirjoitetaan ihmisen omista muistelmista ei varmaankaan löydy mitään uutta Manun salaisista kabinettipeleistä. Kirja on varmaan kirjoitettu asiallisesti, mutta kuka kirjoittaisi Manusta totuuden?
Ilmoita asiaton viesti
→ 2/AA: ”.. kuka kirjoittaisi Manusta totuuden?”
Muistelmateoksien kirjoittajia koskenee sama kuin historiankirjoittajia: he tuskin koskaan kirjoitavat, mitä todella tapahtui, vaan mitä tai miten asian heidän mielestään olisi pitänyt tapahtua. Kauneus on katsojan silmässä ja totuus mielessä; niin monta kuin miestäkin.
PS lisäys: Panin tyytyväisyydellä merkille, että Manu oli käynyt tanssikouluakin. Pisteet siitä.
Ilmoita asiaton viesti
Totuuden puhujia ei rakasta kukaan, siksi totuutta ei kerrota julki.
Ilmoita asiaton viesti
Manusta on monta totuutta. Näkökulmat vaihtelevat tulkitsijan mukaan. Manua mukaillen: kaikki politiikka ja kaikki tulkinnat ovat vääriä.
Ilmoita asiaton viesti
Edesmennyt entinen työkaverini oli sikariportaan lentopallotuomarina ja kerrankin työmaalta lähtiessa sanoi: ”Tänään on taas peli-ilta antaisko Manulle piruuttaan punaisen kortin”.
Ei Olli koskaan sitä olisi tehnyt, mutta kiva oli kavereille ilkeillä, että on presidenttiä paremmassa asemassa edes kerran viikossa muutaman hetken.
Ilmoita asiaton viesti
Koivisto oli suoraselkäinen presidentti, kun virkaan päästyään halusi omia valtaoikeuksiaan kavennettavan Kekkosen jäljiltä.
Näin myös tapahtui.
Ilmoita asiaton viesti
Totuuteen palatakseni em. kirjassa Koivisto filosofoi s. 26 ”.. Totuus on .. kokonaisuudessa .. Pallo on pyöreä joka suunnalta, mutta ilmiöt kantikkaita ja kurvikkaita ja niin monimutkaisia, että välillä päätä huimaa. Mutta ei auta, ihminen joka luulee tuntevansa yksinkertaisen ja ainoan totuuden, on yksinkertaisesti tyhmä.”
En tiedä, pitäisikö tuosta viimeisestä lauseesta meikäläisen ottaa nokkiinsa?
Ilmoita asiaton viesti
Muistelen Manun maininneen Benito Mussolinin toiminnasta alkuaikoina nuordemarien kansainvälisessä liikkeessä. Oranen tuskin mainitsee siitä mitään, vaikka on itse asunut vuosikaudet Portugalissa.
Olen itse käynyt läpi melkoisen itsetutkiskelun selvittääkseni miten olin nuorena maalaisena Hesassa tullut leimatuksi demariksi, ja päässyt häpeän tunteesta eroon opittuani työväenjärjestöissä mannermaalla, ensin Italiassa, päädytyn uusiin ajatuksiin kun oli ymmärretty fasistien käyttäneen työväestöä tosi likaisten töiden tekoon, itse suurnatsithan olivat perintöaatelisia ja muita raharikkaita vetelemässä naruja taustalla.
Toki Italiaa on vaikea verrata Suomeen koska demarit olivat eri puolella sodassa. Meillä koivistolais-tannerilaisia pidetään ymmärrettävästi suurina sankareina, kun taas Italiassa demari on haukkumasana, koska monet olivat ryvettyneet ”kollaboraattoreina” fasistien, ja siis myös yhteistyössä Natsi-Saksan kanssa, oman kansan partisaaneja vastaan.
Ilmoita asiaton viesti
Manu ”ojensi” kirkkoa ja piispoja ”arkipyhien siirto-asiassa”, ilmoitti vihaavansa ateisteja ja julisti puheessaan, että on väärin väittää etteikö sota olisi ollut vältettävissä-puhumattakaan, että se olisi ollut kansakunnan myöhemmän kehityksen kannalta välttämätön ja tarpeellinen…
…Törnin porukan konepistoolimiehenä pohti, että naapurin kanssa olisi pystyttävä muunkinlaiseen kanssakäymiseen ja yhteistyöhön, kuin aseen piipun ja tähtäimen kautta…
Ilmoita asiaton viesti
Hei. Kiitos Jorma ja Seppo. Pidin. Oli kiva ”kuulla” tuotakin keskustelua. Manu ja piispat. Siunaavin terveisin, Lasse.
Ilmoita asiaton viesti
Rouva Tellervo Koiviston julkinen ulostulo uskonnonopettaja-pastorilta nuorena koulutyttönä saamastaan henkisestä ja fyysisestä kohtelusta oli hänen asemassaan rohkea ja kunnioitettava teko. Turhan pitkään oli kuitenkin kantanut taakkanaan ja traumanaan.
_ Ko uskonnonopettajaa oli mm. ”kiinnostanut” tyttöjen kuukautisten mahdollinen alkaminen (!?),
UUT, eli Uskontojen Uhrien Tuki ry lienee varsin tarpeellinen maallistuneessakin Suomessa nykyäänkin…VALITETTAVASTI.
Ilmoita asiaton viesti