Mies isänmaan takapihalla
Huutolaispoika, muurari Vilho Saarinen oli kuin ajopuu 1930- ja -40-lukujen Euroopassa. Saarinen on päähenkilö professori (emeritus) Arvo Myllymäen uudessa historiallisessa romaanissa, joka perustuu tositapahtumiin (Mies isänmaan takapihalla, Atrain & Nord, 2019).
Sytykkeen romaanilleen Myllymäki sai väitöskirjansa esitarkastajalta, professori Paavo Kastarilta jo vuonna 1978. Kastari toimi jatkosodan aikana Päämajan valvontaosaston upseerina ja myöhemmin muutaman kuukauden Valpon päällikkönä.
Kastarin kertoma Saarisen tarina kosketti Myllymäkeä niin syvästi, että hän päätti vuosikymmenien jälkeen rakentaa miehen elämästä historiallisiin faktoihin perustuvan romaanin. Saarisen kohtaloa pohtiessaan Myllymäki ihmettelee kirjansa esipuheessa, miten paljon voi ihmiselle tapahtua muutamassa vuodessa.
Vilho Saarinen, muurari ja kova painimies, ei soveltunut tavalliseen siviilielämään. Vuonna 1937 hän lähti Rovaniemeltä matkalle, jolta ei ollut paluuta. Ensin tie vei Espanjan sisällissotaan, talvisodan aikana turvasäilöön Tammisaareen, ennen jatkosotaa Köyliöön turvasäilöön, sieltä Nikke Pärmin johtaman jatkosodan rangaistuspataljoonan mukana Vienan Karjalaan, sotavangiksi Neuvostoliittoon, mistä desanttina Suomeen, ilmoittautuminen viranomaisille ja lopulta kenttäoikeuden langettama kuolemantuomio.
Suurelta rikolliselta Saarinen ei näytä Myllymäen kirjan valossa. Kun hänet ensi kerran otettiin turvasäilöön, pidätyksen syyksi Valpon etsivät ilmoittivat sisäministerin tekemän päätöksen ja Vilhon veljeilyn räätälin, julkikommunisti Atso Lyytisen kanssa. Saarinen itse oli SDP:n jäsen.
Matkalla Valpon saattajien kanssa Helsingistä Tammisaaren turvasäilöön Saarinen ajattelee, että isänmaa on hänet pettänyt. Myöhemmin Suomi-Neuvostoliitto -seuran jäseneksi liittynyt Saarinen määrätään tasavallan suojelulain nojalla Köyliöön. Ilmassa oli silloin jatkosodan enteitä.
Jatkosotaan Saarinen osallistui poliittisista ja rangaistusvangeista kootussa legendaarisen Nikke Pärmin (Nikolai Pärmini) pataljoonassa. Vilho osoittautui hyväksi sotilaaksi, jota Pärmi ja ryhmänjohtaja Jaakko Autio arvostivat.
Kun Vilholta kerran kysyttiin, oliko hän kommunistin vai kapitalistin puolella jatkosodan rähinöissä, hän vastasi olevansa Suomen puolella.
Saarisen sotaretki päättyi sotavankeuteen. Myllymäki, venäläisen sotavangin poika, kuvaa tarkasti ja myötäeläen Saarisen elämää niin rintamalla kuin sotavankeudessa.
Paluu Suomeen on kuin seikkailukertomus, mutta loppu ei ole onnellinen. Saarinen tuomitaan kuolemaan sotapetoksesta ja ammutaan saman tien tuomion jälkeen.
Jääräpäinen Saarinen ei suostunut kertomaan oikeudelle niiden asetovereidensa nimiä, jotka olisivat voineet auttaa häntä välttämään kuolemantuomion. Sellaisia olisivat olleet esimerkiksi Nikke Pärmi ja Jaakko Autio. Saarisen mielestä oikeus oli jo etukäteen päättänyt tuomionsa eikä hän halunnut sekoittaa muita tapaukseen.
Kirjan lopussa Myllymäki kuvaa, miten Nikke Pärmi huomaa lehdestä Saarisen kuolinilmoituksen ja arvaa, että mies on ammuttu vakoojana. Pärmi kommentoi: ”Sotavuosina julmuutta ja tyhmyyttä riittää, mutta viisaus on vähissä.”
Arvo Myllymäen koskettava kertomus jääräpäisestä muurarista on hieman erilainen sankaritarina. Vilho Saarisen tie vei vääjäämättä katastrofista toiseen. Hän oli mies isänmaan takapihalla, ajopuu ja pieni nappula isossa pelissä, jossa hänen hengissä pysymisestään ei välittänyt kukaan.
Soisi nykyisten politrukkienkin olevan ensisijaisesti Euroopan ja Suomen puolella, mutta ovat puolueen ja itsensä puolella.
Ilmoita asiaton viesti
Me kai olemme ainakin Uuden Suomen puolella.
Ilmoita asiaton viesti