Toveri Poikasen tie Euroopan eliittiin
Erkki Liikanen, 68, on tullut siihen ikään, että enää ei tarvitse olla joukon nuorin, mutta kauan se kesti. Tänään julkaistut muistelmansa Liikanen päättää vuoteen 1995, jolloin hän aloitti Suomen ensimmäisenä EU-komissaarina Brysselissä. Kreikkalainen komission jäsen oli kolme vuotta Liikasta nuorempi: ”Olin nyt joukon toiseksi nuorin, ensimmäistä kertaa.” (Erkki Liikanen: Olin joukon nuorin, Otava 2019).
Liikasen muistelmat on kertomus lahjakkaan savolaispojan tiestä Mikkelin Lähemäeltä Brysselin euroeliittiin. Omat, perheensä ja sukunsa vaiheet Liikanen kytkee laajempiin yhteyksiin. Hän kertaa 50 vuotta ja sata päivää kestäneen Suomen tien välirauhansopimuksesta EU:n jäseneksi ja kertoo millaisessa Suomessa suuret ikäluokat kasvoivat.
Joukon nuorimpaan ei aina suhtauduttu asiallisesti. SDP:n taannoinen ryhmänjohtaja Paavo Tiilikainen puhutteli nuorta poliitikkoa ”toveri Poikaseksi” ja mikkeliläinen puoluetoveri Maire Haapasalo kommentoi Liikasen puheita happamasti: ”Lasten ja imeväisten suusta te totuuden kuulette.”
Enemmistö suhtautui kuitenkin nuoreen kansanedustajaan asiallisesti. Sosiaalisesti lahjakas mies osasi myös kuunnella. Mauno Koivisto ja Kalevi Sorsa olivat Liikasen isähahmoja, joiden kanssa seurustelu sujui luontevasti.
Liikanen tuntee oman arvonsa, mutta antaa arvon toisillekin. Pahaa sanaa hän ei sano edes vastustajistaan. Kilpailuhenki oli kuitenkin kova jo lapsena. Hän muistaa mainita, miten voitti alle 10-vuotiaiden laulukilpailun (”On maista kaikista sittenkin”). Taakse jäi sellainenkin kuuluisuus kuin Aake Kalliala.
Politiikan tapahtumat ovat aikaansa seuraaville tuttuja. Niihin Liikanen tuo uusia vivahteita ja yksityiskohtia omasta näkökulmastaan. Politiikan asioita koskettavampia ovat henkilökohtaiset muistot. Koskettavin on Liikasen harvinaisen avoin, sydäntäsärkevä kertomus äitinsä sairaudesta.
Kun Erkki oli 12-vuotias, hän kävi keskustelun isänsä kanssa. ”Isä kertoi, että äiti pitäisi saada hoitoon ja että tämä oli itsekin siihen valmis. Kysyin, minne? Moision mielisairaalaan, isä vastasi.”
Tunnelma perheessä oli painostava. Siihen aikaan psyykkisistä sairauksista ei juuri puhuttu. Ahdistavassa ja epävarmassa tilanteessa lapset tukeutuivat toisiinsa ja hakivat turvaa rukoilemalla yhdessä.
Haavoja Liikanen sai myös politiikasta. Hän ajoi itsensä piippuun Holkerin hallituksen valtiovarainministerinä. Lähipiiri presidentti Koivistoa myöten huolestui ja poliittiset vastustajat myös omassa puolueessa käyttivät tilannetta hyväkseen. Ministeritoveri Matti Puhakka yritti vetää välistä ja tarjoutui Liikasen paikkaajaksi budjettineuvotteluihin, joita ei enää pitänyt käydä. Iltalypsy ei onnistunut.
Liikanen oli valvonut pari vuorokautta yhteen menoon, oli sanojensa mukaan äärirajoilla ja oma ryhmä suhtautui aggressiivisesti. Valtiovarainministerin tietoon tuli kuiskutteluja, joiden mukaan ”Liikanen ei kestä paineita”.
Presidentti Koivisto halusi auttaa Liikasta vaikeuksissa ja kutsui puheilleen. Kommentti tuli myös lintuperspektiivistä: ”Kun kävelin presidentinlinnan pihalla, lokki lensi ylitseni ja laski täysosuman päähäni. Menin presidentinlinnan WC:hen ja yritin pestä lokin ulostetta hiuksistani. Ei se oikein ilman sampoota onnistunut.”
Kolmen päivän kävely Assi-vaimon kanssa Lapin tuntureilla rauhoitti miehen mielen ja karkotti pahimman väsymyksen. Pikkuhiljaa Liikanen alkoi valmistautua siirtymiseen ensin suurlähettilääksi Brysseliin ja sen jälkeen komissaariksi.
Liikasen kirja on oiva lähihistorian kertauskurssi. Politiikasta kiinnostuneille se on arvokas dokumentti viime vuosikymmenten tapahtumiin. Liikanen syöttää tekstiin sopivin väliajoin anekdootteja ja hupaisia sattumuksia, jotka pitävät myös politiikasta vähemmän kiinnostuneen mielenkiinnon vireillä.
Täydellinen ei ole Liikanenkaan. Kukaan kahdestatoista käsikirjoituksen etukäteen lukeneistakaan (mm. Kustaa Hulkko, Ulpu Iivari, Eila Nevalainen, Janne Virkkunen) ei ole havainnut, että Kansaneläkelaitoksen pääjohtaja ei ole ollut Jaakko Paavola vaan Pajula, Toivo T. Pohjalan sukunimi ei ole Pohjola eikä Liikasen entisen avustajan Aarne Heikkilän etunimi ole Aarre.
Niuhotus sikseen. Liikasen muistelmat on sujuvasti kirjoitettu, tasapainoinen ja tarkkaan harkittu kokonaisuus yksityisiä ja yleisiä asioita. Sutkista savolaisesta, joka nuorena ärsytti hitaampia, kasvoi eurooppalainen vaikuttaja, jonka kansainväliset verkostot ovat vertaansa vailla.
Erkki Liikasen pitäisi tietää, muistaa ja paljastaa, miten Suomi ajautui 90-luvun lamaan. Tekeekö hän sen? Koivistolta, Holkerilta tai Kullbergilta emme vastausta enää saa, koska jäljellä on vain joukon nuorin.
Ilmoita asiaton viesti
Liikanen on hyvä jätkä, mutta ei oikein pankkimieheksi hänestä ole. Hän oli siellä vain nukkena Tarja Halosen suosiollisella avustuksella. 2008 laman kynnyksellä Erkki Liikanen oli ystäväni Kyösti Kakkosen kanssa täysin eri mieltä mihin Suomi oli menossa. Historia on osoittanut Kyöstin olleen oikeassa. Erkki Liikanen on mielestäni parhaimmillaan Suomen Sinfoniaorkesterit ry:n puheenjohtajana.
Ilmoita asiaton viesti
Armoton ankara Ari ei Suomen herroille armoa anna.
Ilmoita asiaton viesti
Ankara? Minähän vain kerron mitä tilanne vaatii, eli totuuden.
Ilmoita asiaton viesti
Elämänkerroissa on parasta se, että ne ovat elävää (yleensä) lähihistoriaamme. Luin jo kirjan Erkki Liikanen – euron herttua e-kirjana (Hannu Leinonen, WSOY 2015). Liekö uudemmassa elämänkerrassa oleellisesti uutta tai erilaista tietoa? Taitaa tämä kirja, josta blogisti kertoo, painottua yksityisemmälle puolelle. Tilaan elämänkertoja usein e-kirjoina, kun kirjahyllyt tuppaa olemaan jo niin täynnä.
Ilmoita asiaton viesti
Onhan tässä paljonkin erilaista tietoa kuin Hannu Leinosen kirjassa. Tässä on Liikasen oma näkökulma; yleisiä asioita on enemmän kuin yksityisiä, joissa ainakin minulle oli uutta tietoa.
Ilmoita asiaton viesti