Agricolan kohtalokas matka Moskovaan
Mikael Agricola (1510-1557) on tämän syksyn kaunokirjojen suuri nimi. Roope Lipastin historiallinen romaani Mikaelin kirja (Atena) on juuri ilmestynyt ja ensi kuussa julkaistaan Jari Tervon kirja Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa (Otava). Molemmissa päähenkilönä on Agricola.
Agricola onkin mainio mies romaanihenkilöksi. Perusfaktat (suomen kirjakielen isä, uskonpuhdistaja, Raamatun suomentaja, Turun piispa) tiedetään hyvin, mutta henkilöstä on aika vähän tietoja, joten kirjailija voi sepitellä tarinoita faktojen ympärille mielensä mukaan.
Agricola oli aikansa kosmopoliitti. Hän opiskeli Wittenbergissä, tunsi niin Martti Lutherin, Kustaa Vaasan kuin Iivana Julman. Hänen keksimiään sanoja, kuten hallitus ja isänmaa, on käytössä tänäkin päivänä.
Roope Lipastin uutuuden lähtökohta on Agricolan kohtalokas matka Moskovaan. Hän lähti rauhanneuvotteluihin Venäjälle loppuvuodesta 1556 ja kuoli paluumatkalla lumihankeen ”Äyräpään kihlakunnan Seivästön kylässä”.
Kustaa Vaasa oli määrännyt vastahakoisen Agricolan valtuuskuntaan, jonka tarkoitus oli neuvotella Iivana Julman kanssa. Delegaatioon otettiin vain ”rohkeita miehiä eikä nöyristelijöitä”. Rekimatka hevoskyydissä oli raskas ja täynnä koettelemuksia.
Odotin etukäteen, että Lipasti olisi revitellyt enemmänkin mystisen Iivanan ja valtuuskunnan tapaamisesta. Yllättävän vähälle käsittelylle tapaaminen kuitenkin romaanissa jää.
Moskovan matkan rinnalla Lipasti kuljettaa tarinaa Agricolan Birgitta-vaimon elämästä Turussa. Jos haluaa, kirjassa voi nähdä feministisiäkin ulottuvuuksia. Turun naiset pyörittivät yhteiskuntaa itsenäisesti monilla aloilla.
Romaanissa Agricolan pariskuntaa yhdistää Mikaelin salaperäinen käsikirjoitus, jota hän täydentää matkallaan. Birgitta taas varjelee Turussa kopiota, ettei se joudu vääriin käsiin. Aivan Birgitta ei onnistu vaan joutuu peräti oikeuteen Mikaelin kirjan vuoksi.
Agricola kirjoitti tulenarasta aiheesta, Suomen kansan pakanallisista parannuskeinoista. Sehän oli aivan sopimatonta hengelliselle johtajalle 1500-luvulla. Samalla kun Agricola julisti kristinuskon sanomaa, hän tutki noitia ja loitsuja.
Yksi kirjan keskeisiä teemoja onkin Mikael Agricolan taistelu uskon ja tiedon keskellä. Hänessä paini kaksi Mikaelia – toinen halusi palvella Herraa ja toinen tahtoi tutkia ja löytää asioita:
”Jälkimmäinen Mikael oli sitä mieltä, että asioita pitää tutkia kiihkottomasti ja järjestelmällisesti vailla ennakkoluuloja sekä saivartelun ja historian taakkaa.”
Agricola kauhisteli itsekin omia puheitaan, kun hän luennoi apulaiselleen, että Raamattukin voi erehtyä.
Jälkipolville ei Agricolan loitsukirja jäänyt luettavaksi. Kun piispa teki kuolemaa lumihangessa, tuuli sieppasi hänen rakkaan käsikirjoituksensa: ”Kaukana jäällä näkyi musta läikkä. Tuuli luki sivuja yksi kerrallaan, kunnes ne hautautuivat lumeen.”
Roope Lipastin tyylinvaihto huumorikirjoista historialliseen romaaniin, vakavaan proosaan, on onnistunut hyvin. Kun ammattimies on asialla, tarina kulkee raiteillaan kuin juna. Kaikesta huomaa, että pohjatyöt on tehty perusteellisesti.
Jännä juttu sinänsä, että kaukaisesta historiasta kirjoitetaan kiinnostavampia romaaneja kuin nykypäivästä. Lipastin ja Tervon kirjojen lisäksi esimerkiksi Anneli Kannon uusi, kriitikkojen ja lukijoiden ylistämä Rottien pyhimys sijoittuu 1500-luvulle.
Totta kai historia on kiinnostavampaa kuin nykypäivä. Mitä kiinnostavaa on elämänmuodossa, jossa ihmiset käyttävät aikansa kännykkää näpelöiden tai tyhjänpäiväisiä nettikommentteja kirjoitellen?
Ilmoita asiaton viesti
”… kaukaisesta historiasta kirjoitetaan kiinnostavampia romaaneja kuin nykypäivästä.”
– Myös elokuvan ”Peruna” tarina sijoittuu satojen vuosien taakse, mutta sen ainekset on heitetty kertomukseen 2020-luvulta. Aikamoinen temppu, ja mainio lopputulos.
Jari Tervo on näköjään soveltanut kirjansa otsikossa Waltarin kuuluisaa Sinuhea, jonka aikana uskottiin pääskysten viettävän kesänsä Niilin pohjamudassa.
Kutkuttavia ovat yhteydet suomalaisessa kulttuurissa!
Ilmoita asiaton viesti