Alussa olivat jää, kirves ja Lalli

Alussa olivat jää, kirves ja Lalli. Näin iskevästi aloittaa professori Tuomas Heikkilä tietokirjansa Lalli – Kansallismurhaajan muotokuva (Tammi) ja jysäyttää heti perään: ”Tarina ei kuitenkaan ole totta.”

Keskiaikaisen kertomuksen mukaan talonpoika Lalli tappoi piispa Henrikin 1150-luvulla Köyliönjärven jäällä. Tapahtumaa on sanottu Suomen historian alkuräjähdykseksi.

Heikkilä kertoo vauhdikkaasti, miten Lallin myytti syntyi ja muutti muotoaan. Sen jälkeen hän murskaa myytin.

Mutta ei Lalli yhden professorin murskaamiseen kuole. Hän elää yhä yli 850 vuotta oletetun tekonsa jälkeen. Hän on osa suomalaisuutta.

Juuri siksi Heikkilä tutkii Lallia, henkilöä, jota tutkijan mukaan ei kaiken todennäköisyyden mukaan ole ollut koskaan edes olemassa.

Lalli lienee ensimmäinen nimeltä mainittu suomalainen. Aluksi hän oli arkkipahis, Suomen ensimmäisen piispan kirottu murhaaja. Lalli ei saanut edes kansan parissa hyväksyntää ennen 1800-lukua vaan surma tuomittiin yleisesti.

Kun tultiin 1900-luvulle, nuori kansakunta kaipasi draamaa, jota parivaljakon yhteenotto tarjosi. Heikkilä kirjoittaa, että jos Lallia ei olisi ollut, hänet olisi pitänyt keksiä.

Samalla alettiin ajatella, ettei piispan surmaaja voinut olla mikään ”satunnainen peräkylän uuninpankkopoika”. Lalli todisteltiin aateliseksi, rälssimieheksi, kreiviksi, ritariksi, upporikkaaksi tai muuten korkeasti kunnioitetuksi.

Satakunnasta lähtöisin ollut historioitsija Jalmari Jaakkola lietsoi ajatuksia Lallista paikallisena ylimyksenä. Moni muu peesasi Jaakkolaa, mutta perusteet olivat hataria.

Kansallishenkiselle Lalli-myytille oli itsenäistyneessä Suomessa sosiaalinen tilaus. Lalli ei ollutkaan enää paheksuttu piispantappaja vaan kansallissankari, joka vastusti vieraita vaikutteita.

Lallin suuruuden ajat ovat takanapäin, mutta eivät kokonaan ohi. Heikkilä sijoittaa Lallin jonnekin Joulupukin, Väinämöisen, Sven Dufvan ja vänrikki Koskelan väliin. Hänet on rinnastettu myös kenraalikuvernööri Bobrikovin murhaajaan, Eugen Schaumaniin.

Eräässä haastattelussa Heikkilä sanoi, että 2000-luvun ihmisille Lallin vertailukohdaksi sopisi hyvin myös Aku Ankka tai Uuno Turhapuro. Pyhäinhäväistystä, saattavat ainakin urheiluseura Köyliön Lallin edustajat puuskahtaa.

Kun suomalaisilta kysyttiin pari vuotta sitten, uskovatko he, että Lalli ja piispa Henrik ovat olleet historiallisia henkilöitä, 71 prosenttia vastasi kyllä.

Lallille ja Henrikille on siis edelleen käyttöä. Heikkilän mielestä kaksikko sopii mainiosti yksinkertaistamaan yhteentörmäyksiä ja kulttuurisia konflikteja:

”Niin kauan kuin uusi koetaan uhkaksi ja vieraat kulttuurit kilpailijoiksi, myös tulevilla polvilla on omat henrikinsä, lallinsa ja köyliönjärvensä.”

Heikkilä luettelee, mistä kaikesta Lalli on selvinnyt: reformaatiosta, kaupungistumisesta, globalisaatiosta, EU-jäsenyydestä ja kristinuskon kannatuksen laskusta.

Ja kun Suomen jalkapallomaajoukkue Huuhkajat pelaa isoja maita vastaan, asetelmassa on Heikkilän mielestä yhä aimo annos Lallin ja Henrikin, Daavidin ja Goljatin kohtaamisen makua.

Tuomas Heikkilän Lalli on hyvin kirjoitettu, helppolukuinen ja paikoin jopa hauska teos. Se tuo Köyliön Lallin fiksusti nykypäivään ja kertoo vivahteikkaasti alati ajankohtaisen tarinan hyvän ja pahan taistelusta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu