Taistelu arktisen alueen herruudesta

Kun kirjoittaa poliittisia seikkailukertomuksia, trillereitä, on hyvä olla ajan hermolla, mielellään jopa aikaansa edellä. Tämä tuli mieleen, kun luin Helena Immosen tänään (21.8.2023) julkaistua trilleriä (Operaatio Napakettu, CrimeTime/Docendo).

Kirjailija on seurannut uutisia silmä tarkkana ja päätellyt, että Ukrainan sodan heikentämä Venäjä ja presidentti Putin tarvitsevat uusia voittoja. Katse käännetään pohjoiseen, arktiselle alueelle.

Kirjassa muistutetaan pariinkin kertaan, ettei koskaan saa aliarvioida Venäjän kykyä yllättää. Heikentyneenäkin se kykenee sotilaallisiin operaatioihin.

Ja Venäjä yllättää. Se miehittää Norjalle kuuluvan Huippuvuoret.

Kyse on myös Putinin asemasta. Huippuvuorten julistaminen Venäjän alueeksi olisi voitto, joka pitäisi Putinin vallassa. Miehitys takaisi Venäjälle herruuden arktisella alueella.

Taistelu arktisen alueen herruudesta vetää mukaansa Norjan lisäksi Suomen, jonka armeijan erikoisjääkäreillä on menossa sotaharjoitus Pohjois-Lapissa lähellä Norjan ja Suomen rajaa.

Selkkaukseen sekaantuu myös Kiina, joka haluaa vahvistaa asemaansa pohjoisessa. Se testaa samaan aikaan uudenlaista sukellusvenettä Pohjoisnavalla.

Kiinan rooli herättää kysymyksiä: kenen puolella se oikeastaan on?

Suomi ja Norja päättävät vastata Venäjän aggressioon nopeasti – alkaa Operaatio Napakettu. On kiinnostavaa lukea, miten Immonen kuvaa Suomen päättäjien toimia.

Eläinvertauksia vilisee, kun ryhdytään vastatoimiin. Tasavallan presidentin tilannehuoneessa todetaan, että Suomi on ollut pitkään kuin lammas susien ympäröimänä.

Niinistö siteeraa Matteuksen evankeliumia, josta löytyy ohje – olkaa siis älykkäät kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset: ”Suomen tulee olla ovela käärme. Sellainen, jonka lähestymistä karhu ei huomaa.”

Napaketut taas ovat kuin suomalaiset sissit parhaimmillaan – ne kuvataan oveliksi arktisen alueen selviytyjiksi. ”Ne eivät päästä lähelle. Et koskaan pääse yllättämään napakettua”, yksi kirjan henkilöistä todistaa.

Helena Immonen, 37, löi itsensä läpi trilleristinä heti esikoiskirjallaan Operaatio Punainen kettu, jonka Suomen dekkariseura palkitsi vuoden esikoisdekkarina 2021.

Toinen kirja, Operaatio Aavikkokettu, vakiinnutti Immosen aseman trilleristien kärkijoukossa. Arviot olivat poikkeuksetta kehuvia.

Nyt kolmannen trillerin alla odotukset ovat olleet korkealla. Immonen on säilyttänyt tasonsa, vaikka aiempien kirjojen tuoreus on haihtunut taivaan tuuliin.

Kun lukija on tottunut hyvään, hän odottaa entistä parempaa. Kriittisyys kasvaa ja lukiessa alkaa kiinnittää huomiota häiritseviin yksityiskohtiin.

Asiaa Immosella on paljon, liikaakin minun makuuni. Materiaalin karsiminen lienee vaikeaa, kun ei henno heittää mitään pois ja asiantuntijoitakin on haastateltu pilvin pimein.

Kuten tällaisissa kirjoissa on tapana, hyvät ovat hyviä, pahat pahoja. Yksi pahis, edellisistäkin kirjoista tuttu Peto, on poikkeus säännöstä. Hänestä löytyy hyviäkin puolia, särmää sekä ”sairasta karismaa ja manipulaatiokykyä”.

Immonen on kirjoittanut kirjansa surrealistisessa maailmanpoliittisessa tilanteessa, kuten hän jälkisanoissaan toteaa. Se on hyvä lähtökohta ajankohtaisen trillerin kirjoittamiselle.

Hyvä lähtökohta on myös Helena Immosen sopivan eksoottinen tausta. Hän on kustantajan esittelyn mukaan sissiradisti ja reserviupseeri sekä turvallisuuspolitiikkaan perehtynyt journalismin ja viestinnän ammattilainen.