Anekdootteja Aatos Erkosta Jari Tervoon

Kun iltapäivälehtimies muistelee, voisi kuvitella, että syntyy lööppejä ja isoja otsikoita. Veteraanitoimittaja Matti Rinne, 84, ei ole kuitenkaan säästellyt kohujuttuja muistelmiinsa. Sen sijaan tänään julkaistu kirja on kiinnostava katsaus viime vuosikymmenten kulttuurielämään.

Oli korkea aika, että Rinne kirjoitti muistelmansa (Kulttuuritoimittaja – Kurkistus elettyyn, Into 2019). Hän noudattaa omaa ohjettaan, jonka mukaan eläkkeelle jääneen ihmisen velvollisuus on käyttää ammattitaitoaan ja tietämystään yhteiseksi hyväksi eikä lässähtää.

Matti Rinne oli Ilta-Sanomien vastaava kulttuuritoimittaja kolmekymmentä vuotta (1967-1998). Elettiin lehdistön kulta-aikaa ja kulttuurielämässä vasemmistolla oli vahva hegemonia.

Rinne laskettiin kuuluvaksi taistolaisten leiriin, vaikka ei hän mikään puoluemies ollut. Itsensä hän määrittelee yleisdemokraatiksi ja toimituksen poliittisimmaksi henkilöksi.

Rinne myöntää suosineensa vasemmistohenkistä kulttuuria. Hänen mielestään taistolaisista kirjoitettiin kulttuurisivuilla, koska monet maan parhaista taiteilijoista olivat taistolaisia. Monet heistä olivat myös Rinteen ystäviä.

Omalta osaltaan Rinne koki olleensa edistämässä hyviä asioita, kuten oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoa ja toveruutta. Kuulostaa hyvältä, mutta agendajournalismi herättää kysymyksiä. Kuuluuko toimittajan tehtäviin edistää ns. hyviä asioita? Tie helvettiin on tunnetusti kivetty hyvillä aikomuksilla.

Rinne suhtautuu yhä taistolaisten toimintaan häkellyttävän myönteisesti: ”Käsittääkseni ihmiset olivat liikkeellä yleisesti ottaen vilpittömin mielin ja lain kaidalla polulla kulkien. En näe siinä mitään kaduttavaa.”

Jälkikäteen kaikki näyttää aina niin selvältä. Rinnekin näkee nyt taistolaisuuden joukkohurmoksena, ”johon kuului totuuden valkeneminen ja ehdoton sitoutuminen siihen”. Hän on saanut kriitikko Anssi Sinnemäeltä sysäyksen verrata taistolaisia vanhoihin körttiläisiin.

Vakaumus ilmaistiin vaatteilla: körteillä miesten takin kolmiosainen takahalkio, taistolaisilla siniset paidat. Nuoren Rinteen varustukseen ei kuulunut körttipuku eikä sininen paita vaan rusetti leuan alla.

Vaatteita tärkeämpää on katumus: ”Kun körtti katuu syntejään, Jumala armahtaa, kun taistolainen katuu taistolaisuuttaan, niin porvarillinen yhteiskunta armahtaa.”

Iltapäivälehtimies tietää, että nimi on uutinen. Kirjan lopussa oleva nimiluettelo on kunnioitusta herättävän pitkä. Anekdootteja on Aatos Erkosta Urho Kekkoseen, Jari Tervosta Risto Jarvaan,  Kalle Holmbergista Margit Borg-Sundmaniin, jonka nimen Rinne muistaa väärin Sundströmiksi.

Rinne sai huseerata Iltiksessä vapaasti, mitä hän itsekin ihmettelee. Muutamia välikohtauksia kuitenkin sattui. Päätoimittaja Olavi Aarrejärveltä meni kerran kuppi nurin. ”Olen kyllästynyt sinun yhteiskuntaa nakertaviin juttuihisi, vie tämä Tiedonantajaan.”

Päätoimittaja Martti Huhtamäki yritti erottaakin kerran Rinteen, mutta hanke ei onnistunut. Rinne antaa tunnustusta urheilumies Huhtamäelle, jonka aikana Iltiksessä oli peräti kolme kulttuuritoimittajaa.

Kun kaksi kulttuuritoimittajaa oli lähtenyt muihin hommiin, Iltiksen uutistoimittaja Jari Tervo ilmoitti, että hän ryhtyy kulttuuritoimittajaksi ja Rinteen aisapariksi. Se taas ei sopinut päätoimittaja Vesa-Pekka Koljoselle, joka ilmoitti, että hän päättää mitä kukin tekee. Tervosta ei tullut kulttuuritoimittajaa. Ehkä se oli onneksi isänmaalle.

Kerran Rinne kirjoitti tohkeissaan, että toimittaja ei ole työssään vapaa vaan hänen täytyy ennakoida kustantajan kanta. Sen jälkeen päätoimittaja sai Erkolta käsin kirjoitetun viestin: ”Jos kustantaja määräisi niin tuollaisia juttuja ei julkaistaisi.”

Matti Rinteen muistelmakirja on intohimoisen toimittajan sävyisä yhteenveto menneistä vuosista. Jälkipolvien on hyvä tietää, millaista oli meno entisaikaan toimituksissa. Itselleni tulee mieleen nostalgisia muistoja: olinhan siellä minäkin.

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu