Antero ja Panu sekä Meriluodon Aila

Tirkistelijöille on jälleen tarjolla luettavaa, kun kolme vuotta sitten kuolleen Aila Meriluodon (1924-2019) päiväkirja vuosilta 2008-2010 on julkaistu (En minä vielä pääty, Siltala).

Aiemmin Meriluodolta on ilmestynyt kolme päiväkirjanidettä. Nyt pääsemme kurkistamaan vanhuudenpäiviään viettävän kirjailijan elämään.

Yhdeksääkymppiä lähestyvä Meriluoto elää aktiivista elämää: tekeillä on elämäkerta, jota Panu Rajala kirjoittaa, ensi-iltaan on tulossa elokuva Ailan ja Lauri Viidan rakkaudesta ja kaiken julkisen tohinan keskellä hän kirjoittaa runoja ja päiväkirjaa.

Anna-Liisa Haavikon toimittama päiväkirja on hämmentävää luettavaa. Loppua kohti se saa yhä traagisempia sävyjä. Muisti pettää, tasapaino horjuu, näkö heikkenee ja monenlaiset vaivat kurittavat.

Uutta iloa elämään tuo kauppatieteen maisteri Antero, kymmenen vuotta Ailaa nuorempi mies, joka alkaa soitella pitkiä puheluita. Anterosta tulee päiväkirjan keskeisin hahmo.

Ailan ja Anteron välille kehkeytyy erikoinen rakkaussuhde, joka tuo paitsi villiä iloa myös alakuloa. Hieronnat tehdään häveliäästi vaatteet päällä, joskin Antero hierontojen yhteydessä käyttää tilaisuutta hyväkseen ja ”kopeloi” paidan alta, kuten Meriluoto asian ilmaisee.

Suhteessa Anteroon toistuu sama kuvio kuin Ailan avioliitoissa Lauri Viidan ja Jouko Paakkasen kanssa. Miehet puhuvat monologejaan, Aila kuuntelee ja tarkkailee.

Anterossa on Ailan mielestä paljon ”todella hienoa, oivaltavaa, jopa nerokasta”, mutta ”ei häntä jaksa kuin pienehköinä annoksina”.

Meriluodon kirjoja lukeneet tietävät hänestä lähes kaiken intiimejä yksityiskohtia myöten. Senkin tiedämme, että parikymppisellä Panu Rajalalla ja nelikymppisellä Aila Meriluodolla oli jonkinsortin suhde aikanaan.

Meriluodon elämäkertaa kirjoittava Rajala saa päiväkirjassa ankaran ryöpytyksen, kun Ailalle paljastuu, että Panu on kopioinut vastoin sopimusta V. A. Koskenniemen hänelle kirjoittamia rakkauskirjeitä.

”Panu on varas… Hohhoi! Siinä meillä tutkija (ja rakastajakin!) kaikkein naiiveinta lajia… halunnut tehdä minusta, tai tehnyt jo, edesvastuuttoman seksihullun.”

Aila syyttää myös itseään, kun luotti Panuun, joka tuli viinipullon kanssa ja sai hänet jaarittelemaan avoimesti asioitaan:

”Kai minäkin aika pöhkö olen ollut, luottaessani toisen ihmisen fiksuuteen ja hienotunteisuuteen. Molempia asioita Panusta puuttuu.”

Mutta eihän Aila jaksa kauan kaunaa kantaa. Jonkinlainen yhteisymmärrys syntyy ja Aila kuittaa: Panu on Panu.

Meriluodon päiväkirja on muun ohessa raadollinen kuvaus siitä, miten vanha ihminen vähitellen rapistuu. Pitkin kirjaa puhutaan muistivaikeuksista. Aila ehkä aavisteli pahinta. Vuonna 2011 hänellä diagnosoitiin Alzheimerin tauti.

Päiväkirja vuosilta 2008-2010 loppuu vielä toivoa täynnä: ”Tämä kirja saa nyt jäädä tähän. Seuraava odottaa. En minä vielä pääty.”

Kirjan jälkisanoissa Anna-Liisa Haavikko kertoo, että Meriluoto jatkoi päiväkirjan kirjoittamista vuoteen 2016. Viimeiset merkinnät on tehty 30. lokakuuta herra Alzheimerin vaikutuksen alaisena toivottomissa tunnelmissa:

”Huh, huh, pimeää mustaa. Enhän minä osaa edes kirjottaa istun tässä yksin kuten aina. Näkökin sumenee, ei se johdu yksinomaan pimeästä. Kamalaa kaikki kirjaimet menevät vinksin vonksin.”

Aila Meriluoto kuoli hoitokodissa lokakuussa 2019. Hän oli 95-vuotias.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu