Antti Tuuri hyvässä vedossa – Boheemielämää Lappajärvellä

Antti Tuuri on kirjoittanut värikkään romaanin Arvid Bromsista (1910-1968), boheemista kuvataiteilijasta (Levoton mieli, Otava 2019). Tänään julkaistu romaani keskittyy Bromsin kymmeneen vuoteen Lappajärvellä, jonne hän saapui kesällä 1958 yhdessä tulevan viidennen vaimonsa kanssa.

Sain hipaisun Tuurin romaanista jo kesällä ennen sen ilmestymistä. Kuvataiteita harrastava tuttavani kertoi, että Kauhavalla saattaisi olla nähtävänä Arvid Bromsin merkittävä maalaus, yksi hänen viimeisistä töistään.

Soitimme taulun omistajalle ja saimme kutsun tulla katsomaan maalausta. Taulu osoittautui isokokoiseksi työksi, jonka nimeksi taiteilija oli pannut Haaksirikkoinen. On valitettavaa, että hieno työ lojuu varastossa eikä ole julkisesti nähtävillä.

Omistaja kertoi, että romaania kirjoittaessaan myös Antti Tuuri oli käynyt katsomassa Haaksirikkoista Kauhavalla. Tuurin romaanissa Arvid Broms kuvaa tekeillä olevaa suurtyötään uteliaille pikkupojille:

”Siinä olisi järvi ja järven aallot, etualalla haaksirikkoutunut vene, vesi syöksyisi jo murtuneen perän yli sisään veneeseen; veneen katkenneen maston edessä penkillä istuisi epätoivoinen nuori nainen yllään valkoinen hame kuvaamassa puhtautta.”

Sellainen siitä tulikin, kuten kuvasta näkyy. Valkoista hametta ei kylläkään näy.

Arvid Broms oli itsekin haaksirikkoinen. Hän eli levottoman elämän, joka oli kuin elokuvaa. Hän opiskeli taiteita Pariisissa ja Lontoossa, luki Helsingin yliopistossa lakia ja teologiaa, hän sekaantui 1930-luvulla juutalaisten salakuljettamiseen ja passien väärentämiseen, jota johti Algot Niska. Hänet tuomittiin useaan kertaan vankilaan väärennöksistä ja petoksista. Hän oli viidesti naimisissa ja hänellä oli kiihkeä rakkaussuhde myös näyttelijä Emmi Jurkan kanssa. Väitetään, että Arvid oli Jussi Jurkan isä.

Kun Bromsin kaltainen kansainvälinen seikkailija ja boheemi taiteilija punattuine huulineen ja puuteroituine kasvoineen ilmestyy pieneen maalaiskylään, luulisi, että kylä menee sekaisin. Tuurin kirjan mukaan näin ei kuitenkaan käynyt.

Pariskunta asettuu seinäjokelaisen autokauppiaan ja tämän vaimon opastuksella tyhjään taloon Lehtiniemeen. Kyläläiset auttavat Bromseja heidän moninaisissa vaikeuksissaan, joista päällimmäisinä ovat ainainen rahapula ja viinan väärinkäyttö.

Arvidilla on usein asiaa Seinäjoelle ja Lappajärven kirkonkylään. Taksi vie ja taksi tuo. Luottokuskina toimii aina Matti Saariaho, minkä seurauksena taksimiehen sukulaisilla on yhä Bromsin tauluja kotiensa seinillä.

Piirit ovat pienet. Kirkonkylässä Arvid käy taulukaupoilla yksitoikkoisen säännöllisesti samoissa paikoissa: nimismies, maanmittari, kunnanlääkäri, hammaslääkäri. Moni ostaa vaikka aikaa myöten taulukaupat vähenevät. Kyllästyminen on molemminpuolista.

Broms valittaa henkevän seuran puutetta. Siinä auttaa silloin tällöin salamyhkäinen tekstiilitaiteilija Petälä, oikea henkilö, joka hukkui Helsingissä Kolera-altaaseen hämärissä olosuhteissa 1970.

Tuuri on kirjoittanut romaaniin myös itsensä ja oman perheensä historiaa. Tuurin maanmittari-isä perheineen asui Lappajärvellä ja Arvid Broms oli tuttu vieras maanmittarin perheessä. Joitakin taulujakin ostettiin.

Broms ja maanmittari Tuuri kävivät myös syvällisiä keskusteluja. Antti Tuurin isä oli antroposofi, joka tutki Rudolf Steinerin kirjoituksia kuolemaansa saakka. Isän henkisten harrastusten heijastuksia voi nähdä Antti Tuurin tuotannossa.

Arvid Broms oli suomalaisen kuvataiteen varhaisia surrealisteja. Hän oli ”koditon harhailija, toivontähden perässä juoksija”. Näin Arvid romaanissa: ”Minä en ole ihminen, jolle sopivat sota ja veriset vaatteet: minä olen ihminen, joka näkee näkyjä tyhjän kankaan edessä.”

Tuuri on hyvässä vedossa. Kun tuntee henkilöt ja asiat perinpohjin, tarina kulkee juohevasti. Tuuri luo uskottavan henkilökuvan levottomasta taiteilijasta, joka elämänsä loppupuolella tuskaili, ettei enää haluaisi kulkea Lappajärven kirkonkylässä taulukaupoilla nöyrtymässä.

Broms olisi tahtonut taulunsa kunnon gallerioihin sekä Suomessa että ulkomailla. Hän halusi keskittyä maalaamiseen sen sijaan, että olisi kulkenut kauppamiehenä ovelta ovelle. Se haave ei koskaan toteutunut.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu